Karuselli

Pelkäsin otteeni lipsuvan mutta potkin silti lisää vauhtia. Rauta tuntui kylmältä kämmenien alla ja rystyset puristuivat valkoisiksi. Värien ja äänien kaleidoskoopista oli jäljellä yhteensulautunut massa. Kuin muovailuvahapaketin kaikki värit yhdessä ruskeassa möykyssä.

Männyt. Keinut. Kirkko.

Männyt, keinut, kirkko.

Männytkeinutkirkko.

Mikään ei ollut erillistä toisistaan. Fysiikan opettajamme, sen jonka F-luokan urpo sai itkemään, kertoi keskipaikoisvoiman olevan näennäisvoimaa. Näyttää siltä kuin pyörisimme kehässä, mutta oikeasti pyrimme keskelle, ettei jatkuvuuden laki paiskaa meitä kurtturuusupensaisiin.

Kiskooko joku meitä ulospäin vai kiskommeko väkisin itseämme sisälle. Yritämmeko olla keskellä ja vauhdissa vaikka tahtoisimme keinua hiljaalleen edestakaisin. Onko eteenpäin menomme, yrityksemme kasvaa aikuisemmiksi nopeammin, yhtä lailla illuusio kuin pyörivä liikkeemme.

Kirkuminen on lakannut. Olen antanut periksi ja luulen paiskautuneeni karusellin kyydistä.

Tosiasiassa olen salaa toivonut tätä. Että maailma pysähtyisi.

Kuva. Pixabay.