Kaunoluistimet

Luistimien terät ovat taitojeni tavoin ruosteisen hunnun peitossa. ”Miksi helvetissä edes omistan luistimet”, pohdin kun olkahihalaukku paukuttaa hiljalleen kylkeen kiertäessäni kenttää.

Olen ollut aina turhamainen tuhluri. Käytin joululahjarahat kaunoluistimiin, kun jalkani oli vihdoin lakannut kasvamasta, sitä ennen ei olisi ollut mitään järkeä, eikä mahdollisuutta, ostaa joka vuosi kahden päivän koululuistelun takia uusia pareja. Enkä missään nimessä halunnut tyttöjen keskuudessa trendiksi noussutta hokkariparia, vaan perinteiset ”tyttöjenluistimet” joilla ei menty kovaa vaan kauniisti.

Uusissa hohtavissa luistimissani haaveilin, että koulujen luisteluilloissa järjestettäisiin rusettiluistelut ja päätyisin jonkun kaikille ennalta tuntemattoman todella söpön pojan pariksi joka ei tekisi lumipesuja vaan tarjoaisi kaakaota. Harjoittelin nyörittämään luistimia kuin näkemässäni mainoksessa ja olisin halunnut laittaa hameen luistimien pariksi.

Olin surkea luistelija ja pelkäsin kaatuvani ja viiltäväni jotakuta. Tökin vauhtia kaunokeiden terillä ja mutkaan tulin hajareisin. Olin varmasti koulun hitain luistelukilpailuun osallistuja, hitaampi kuin liian löysälle nyöritetyissä hokkareissa harova luokkakaverini. Mutta veljeni päinvastoin oli koulun parhaimpia ja hänen vuorollaan olin ylpeänä kentän laidalla. Hän oli nopea ja teristä lähti ihana ääni kun hän haukkoi jäätä luontevasti ja rennosti. Minä olin kauhuissani ja maha sykkyrällä luistelukilpailupäivinä. Jos jostakin opin koulun kilpailuista, oli kyse luistelusta, hiihdosta tai yleisurheiluista, ettei kaikessa tarvitse kilpailla. Tai että kilpailulajeja on erilaisia. Jos en olisi koskaan tutustunut siihen kuvottavaan huonovointiseen tunteeseen, en olisi voimistelukilpailuissa tuntenut onnellisuuden endorfiineja niin vahvasti. Minä olin tiimitekijä ja esteettisen lajin harrastaja, en nopeuden ja puhtaan tekniikan taitaja.

Luistelukilpailuissa minun roolini oli sinänsä tärkeä, että olin se viimeinen. Se jonka vuoksi muut saattoivat ajatella, että ”en sentään..”. Nopein luistelija tytöistä oli se joka jaksoi vähätellä vuosien varrella vaatteitani, omistamaani luokkamme ensimmäistä kännykkää ja milloin mitäkin. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tolkun sensoreita puhuessaan ääneen käsityötunnilla saman pöydän ääressä, että kuinka noloa oli omistaa ”joku ringo ja että lankapuhelin riittäisi kyllä” kunnes parin kolmen vuoden päästä jokaisella luokkalaisellamme oli oma kännykkä eikä kukaan enää kiillotellut lankapuhelintaan tyytyväisenä. Kiitos vahvojen ystävyyssuhteiden tuolloin, en osannut aina kuin hämmästellä sammakoita suustaan suoltavaa tyttöä.

Niin. Kiitos ystävien. <3