Sielu vielä matkalla
”Because the evolution hasn’t evolved us to be slow.”
Pakkasilma huurtaa ja natisuttaa vanhan puurakennuksen seiniä ulkopuolelta. Me puolestaan hikoilemme sitä sisältä. Kostea ja sitkaan tuoksuinen tiivis hiki jäätyy saman tien polttavan kylmäksi päänahkaan, kun avaa salin pariovet. Harmittaa aavistuksen, etten ihmenyt huurteisuutta enemmän sisään, sillä en osannut aavistaa kuinka pitkä, synkkä ja voimaton talvi on tulossa. Yhtä loputonta lokakuuta.
Viiden minuutin jälkeen jatketaan, meitä muistutetaan.
Tanssiopettajamme soittaa musiikin sijaan metronomin miellyttävää nakutusta. Hän laittaa meidät liikkumaan perusaskelia, kääntää nakutuksen pois ja kehottaa jatkamaan tasaisessa rytmissä.
”Rock step, triple step, step, step, triple step”, mumisemme kuka kovempaa, kuka sisäänpäin. Tuntuu helpolta, mutta aavistan jo opetuksen australialaissyntyisen opettajan nauravissa silmissä. Kun hän kääntää nakutuksen takaisin päälle, ensimmäiselle iskulle tarkoitettu askel on otettu liian aikaisin ja edistämme jo kovaa vauhtia.
Meitä tietenkin ällistyttää ja naurattaa. ”Meidän ei ole koskaan tarvinnut olla hitaita vaan nopeita, siksi edistämme.” Yritämme vielä, tällä kertaa laulaen aiemmin kuultua melodiaa. Nyt osumme jo vähän paremmin kohdalle.
VIELÄ MATKALLA
Illalla huonetoverini sanoo ”sielun olevan vielä matkalla”. Olemme edellisiltana pakatessamme joutuneet suunnittelemaan äkkiseltään uudestaan kyydit ja majoitukset, huojuneet rinkat selässä aikaisin aamulla Kampin bussiterminaalissa ja yrittäneet torkkua yöunille jatkoa poski kiinni kylmässä bussin lasissa. Olemme missanneet tanssibussin Vaasasta ja matkanneet ensimmäistä kertaa Vöyrin Norvallaan henkilöauton kyydissä joiden etupenkkiläiset tapasimme hetkeä aiemmin, hyökänneet paikan päällä tanssikenkiin ja jossakin välissä ihmetelleet paikkaa jonka pihaa koristaa luminen tuulimylly.
Kehomme on siirtynyt jo paljon, mutta sielu, pikemminkin mieli, on vielä jossakin Ylistaron kohdalla, kenties jopa vielä kotona. ”Unohdin pakata villatakin. Jätinkö varapaidat kotiin penkille!” Ei kannata turhaan pohtia mitä ei ottanut mukaan, niitä ei kuitenkaan ajatuksen voimalla enää paikalle saa.
On merkillistä kuinka mieltä ja kehoa ei voi erottaa toisistaan vaan ne hakevat keskinäistä tasapainoa jatkuvasti. Olen jännittynyt uusia kohtaamisia. Hakeeko minua kukaan tanssimaan. Uskallanko itse. Saanko nukuttua yöllä. Välillä ehdin jo ajatella liian pitkällekin, kuinka väsynyt olen ensi viikolla. Tiede -lehden mukaan vuorovaikutusverkosto kehon, aivojen ja muiden olentojen alttiudessa. Nostan kädet puuskaan jännittyneenä vaikka olisi hyvä olla sisältä ja ulkoa auki, laskea kädet sivuille.
Tanssiminen, onko mitään sen parempaa tämän verkoston aktivoijaa. Aivot keskittyvät ”open scissors” -liikkeeseen ja jättävät kärpäsen lailla pörräävät ylimääräiset ajatukset huomion ulkopuolelle. Keho väsyy ihanasti fyysisestä rasituksesta. Itsetunto vahvistuu taitojen kasvaessa ja hymyn levetessä. Pään sisällä jokin nyrjähtää paikaltaan ja taas paikalleen. Muut ihmiset ympärillä hymyilevät kun uskaltaa itse hymyillä. Lähtevät tanssimaan kun avaa suunsa. Musiikki löytää tiensä jokaiseen soluun.
Viikonlopun jälkeen ensimmäisenä arkiaamuna joudun heräämään kellon soittoon. Sammutettuani hälytyksen, kuulen jotakin muuta. Swingiä. Olen vielä viikonlopun leirillä. Kun mieli pääsi vihdoinkin Norvallaan, se ei lähtenytkään samalla autokyydillä sunnuntai-iltapäivänä takaisin Helsinkiin. Annan mielen yhä toistaa kuvioita, laitan korvanapeista sopivia kappaleita luodakseni sille optimaalisen maiseman ja kirjastokäynnillä otan muutamia pieniä askelia varaushyllyn edessä. Mielessäni askeleet ovat paljon suurempia, korkeampia ja lennokkaita. Elämästäni saisi musikaalin!
Kun soittolistalle alkaa uida kappaleita joiden ilmestyminen on lähempänä tätä päivää, ymmärrän että pääkin on perillä.
(Blogiteksti julkaistu alkuperäisenä täällä.)