Kiss my Turku <3
Turku on mielikuvissani Hovimäki -sarjan mukulakivikatua, aikaa Suomen pääkaupunkina, joulurauhanjulistuksen parveke (ja mieskuoro karvalakeissa pakkasen pureskelemine korvineen). Ja se kaupunki josta risteillään Tukholmaan. Ja sitten jotakin kummaa antipatiaa kaupunkia tai siellä asuvia kohtaan joka ei tule itsestä vaan jostakin ulkoa mille ei ole minkäänlaista perustetta. Turun matkailu on sen vuoksi mielestäni onnistunut tunnuslauseessaan. Kiss my Turku!
Miltä Turku tuntuu?
kysyi matkailuesite, jota selasimme hotellin aulassa. Boutique hotelli Turun Seurahuone oli avattu remontin jälkeen huhtikuussa ja paikka oli upea. Minne tahansa astelikin, pystyi kuvittelemaan astuneensa juuri Gatsby -elokuvan tunnelmaan, puuttui vain jatkuvien foliosuikaleiden ilmaleikki. Tarjoilijan taskusta ryöpsähti helminauhaa, huoneemme pimennysverhot hohtivat messinkisenä ja lattian puinen kalanruotokuvio ihastuttivat. ”Vau, VAU!” kaikui kylpyhuoneen kaakeleissa. Mieluummin kuin pikkuiset mustakultaiset body lotionit, olisi pakannut kotimatkalle mukaan leijonankeltaisen samettisohvan, 20-luvun teemaiset kehystetyt sisustuskuvat ja vuoteen päälle suurista puuhelmisestä kannattimestaan nostetun peilin. Ainakin Turku tuntuu rapeilta hotellilakanoilta.
Turku tuntuu Euroopan sydämeltä. Samankaltaiselta kuin lentomatkan päässä vietetty kaupunkiloma. Helteinen päivä oli hiertänyt hajutkin muistuttamaan muuta kuin perinteistä suomalaista rannikkokaupunkia. Aurajoen rannassa kauppaeväät maistuivat erityisen hyviltä, ystäväni bongaili selkälokkeja ja minä mietin miksi lämpö paljailla säärillä tuntuu aina niin ihanalta ja vapauttavalta. Rantaan saapuvien sunnuntaiajelijoiden selät punoittivat niin, että lähes kuulin nahan kirkuvan. Paitsi etten sittenkään kuullut. Oli rauhallista, vaikka liikettä näkyi ohi lipuvalla jokilautalla, vastarannalla, viereisellä sillalla, sähköpotkulaudan kyydissä ja ravintolalaivan kannella.
Turku tuntuu auringolta. Aamulla Fölin kaupunkipyörää tutkiessa epäilin lähdinkö liian kevyellä varustuksella kohti Ruissaloa, jonka olin nähnyt vain televisioruudusta. Kuulemani mukaan siellä paistaisi aina aurinko, loppuillasta pystyin vahvistamaan tämän seikan. Aurinkorasva ei paljoa pelastanut matkalaukun pohjalla. Kaupunkipyörän painavuuden johdosta meno on mielestäni mukavan vakaata, eikä mieleenpainuva reitti keskustasta teollisuusalueen läpi vehreään Ruissaloon kestä kauaa. Yritin kuvitella miltä rauhallinen alue näytti festariväen talloessa teitä sillä nyt kypsyvät pellot, puisten suuret huvilat ja houkuttelevat metsäpolut tuntuivat vastaavan jotakin sisälläni. Tunsin iloa ja levollisuutta polkiessani pyörää eteenpäin. Tänne voisi tulla uudelleenkin.
Turku tuntuu läheiseltä, tutulta. Aboa Vetuksen arkeologisesti arvokas vanha Turku ja Ars Novan nykytaiteen näyttelyt ovat hieno kokemus ja hyvä tasapaino keskenään. Laskeutuminen maan päältä keskiaikaisen kivitalon raunioihin vastaanottaa viileänä auringossa kyllästyneen turistin. Ehkä joku hyvin kaukainen sukulainen valmisti ruokaansa tuollaisella astialla tai opetteli kirjoittamaan vahatauluun. Tässä museossa olisi viihtynyt lapsenakin kokeilemassa keskiaikaista lelua tai tutkimassa koiran luita. Kuinka kouluikäisenä museokäynnit jäivät luokkaretken hölinään ja kikatukseen. Yläkerran näyttelyistä toinen vaikuttaa minuun rauhallisella ja miellyttävällä melankoliallaan. Näen heijastuksia heijastusten perään, kuun pinnan katossa ja istun katselemaan kuinka jonkun kotitalo ajetaan maantasolle. Viimeisimmässä näyttelyssä minä viiletän nopeasti kokemuksen ohi kyselemään museokaupan myyjiltä minkä perusteella taideteoksia ostetaan museon kokoelmaan. Kuka päättää siitä, että suuri koboltin sininen kivenlohkare ostetaan upeasti entisöityyn kylpyhuoneseen? Minua kiinnostaa onko kyseessä tunne, intuitio vai taiteilijan teoksen omistamisen tuoma uskottavuus.
Turku tuntuu myös hassulta. Paikallisten puhe on hauskaa, ei siitä mihinkään pääse. Varsinkin kun se tulee vakavan baarimikon suusta jonka olemuksessa ei ole lainkaan rentoutta tai kepeyttä, mutta puhe kuulostaa empimiseltä. Pääkaupungin slangista ylijääneet kirjaimet leijailevat Itä-Suomen lisäksi tännekin suunnalle. On hauska kokemus juoda olut vanhassa koulurakennuksessa, pankissa tai apteekissa. Jonnekin reissun väliin ehdimme käydä Kupittaan puistossa, kirjastossa, kirpputoreilla, antikvariaatissa ja Sokos hotel Wiklundin kattoterassilla jossa pilvet roikkuvat niin alhaalla, että käyvät katosta. Käymme jokiristeilyllä, ihastelemme vanhoja rakennuksia ja ostamme tuliaisleipää kauppahallista. Kärsimätön reissutoveri estää kukkaroni köyhtymistä, kun en ehdi valikoimaan korvakoruja korttelissa jonne eksyimme vahingossa, sillä oranssit kivitalot ja sininen taivas näyttivät yhdessä upeilta. Harmi että kotimaanmatkailu on verrattaen ylipäätänsä melko kallista. Ei ole mikään ihme, että äkkilähtö houkuttaa enemmän kuin viikko Suomen sisällä. Kyse ei oikeastaan ole välttämättä houkutuksesta vaan myös pakosta.
Turku tuntuu siltä, että ensi vierailulle riittää nähtävää. Ainakin linnarundit ovat vielä tekemättä, koska sekä Turun linna, että Kakola funikulaareineen ja kuulemma hyvine ravintoloineen jäi reissun ulkopuolelle. Ja lähellä sijaitsevat Rapolan linnanrauniot pitäisi myös kokea. Vi ses Turku!
