Koronapäiväkirja – Kaupungissa vs. maalla

Kaupungissa.

On hieman haahuiluaikaa ja poikkean tuttuun ketjuvaatekauppaan. Ovella tulee tunne, että saakohan tänne mennä. En ole nähnyt viereisissä kaupoissa ketään. Puhelinkaupassa pari nuorta lippispäistä kaveria pelaa jotakin konsolipeliä, vai miksikä niitä nykyään sanotaan. Kirjakaupassa taisi olla joku ihan oikea asiakas myyjien lisäksi. On olo kuin pujahtaisin jonnekin kiellettyyn paikkaan, kuin yhdestä Vaasankadun vilkkuvasta ovesta sisään.

Kaikki vaatteet ovat siisteissä riveissä. Ei juuri henkareilta luiskahtavia läpikuultavia paitoja, rekkien päälle mytättyjä neuleita. Olen varma että kaikki vaatteet ovat täydellisessä kokojärjestyksessä. Haaveilen vähän aikaa keltaisista housuista. Kuinka ne sopisivat nahkatakin ja ballerinojen kanssa, antaisivat väriä muuten niin suomalaiseen pukeutumiseeni.

En uskalla kuitenkaan koskea mihinkään. Pidän kädet kyljissä. Sovituskopit ovat siistit, verhot nätisti joka kopin suulla samassa reunassa. Huomaan lapun jossa ohjeistetaan asiakasta mieluummin kokeilemaan vaatteita kotona. Yksikään myyjä ei ole tervehtinyt minua, yksikään neljästä naisesta jotka ovat yhtä siistejä kuin kevään värit toisiinsa sointuvasti rekeissä. He vaikuttavat rekvisiitalta itsekin yhdessä pahvisten mainostaulujen kanssa. Liu’un vaivihkaa pahoitellen ulos. Huomasikohan minua kukaan.

On omituista lähteä rautatieasemalta jossa on niin vähän hajallaan ihmisiä. Ajattelen, että ne ihmiset ovat yhä olemassa, ne ovat vain eri paikassa kuin yleensä iltapäivänruuhkan aikaan. Samaten kuin on outoa nähdä tyhjyyttä, on outoa nähdä nuorisoporukkaa Burger Kingin edessä. Eikö heitä ole vaadittu jäämään kotiin? Kerrankin saisin ostettua välipalaa ilman jonoja. Ovi junalaitureille ei käy koko ajan. Kuulen korvissani miltä se normaalisti kuulostaisi. Kuulen sen paremmin nyt, kun kahvaan ei taruta koko ajan kuin silloin kun niin tehdään. Paikoissa joissa ovat kuluneet kädensijat ja jotka on suunniteltu kuhinaa varten, on yhtäkkiä muutama jähmettynyt pulu.

Maalla.

Serkkuni kysyy kuulumisia. En osaa selittää tilannetta. Kaikki on vähän outoa ja varovaista. Etten itsekään paina bussin nappia paljaalla sormella vaan ranteella jos mahdollista. Tuntuu typerältä sanoa se ääneen. En tiedä johtuuko se siitä, että minusta on tullut varovaisempi vai siitä että olen joutunut myöntämään, että varovaisuus ei ole liioittelua. Serkku kertoo että heillähän se ei juuri näy. Arki ei tapahdu ruuhkaisella asemalla vaan siihen kuuluu kotipiha, lenkki koiran kanssa tai puuhastelu autotallissa. Leipominen ja uuteen perheenjäseneen valmistautuen.

Ja vanhempien sekä isovanhempien luona kyläily. ”Uhmataan”, sanoo äiti ja laittaa kuvaa siitä kuinka on ajanut veljensä luo. ”Eihän tätä kukaan yksin kestä”. Hassua onkin että täällä missä ihmisiä on paljon, eristäydytään. Ja siellä missä hajallaan, hakeudutaan yhteen ihmettelemään. Kummastelemaan myös varmasti sitä, ollaanko täällä päässä Suomea vähän suureellisia asian kanssa. Se tulee ylemmäs viiveellä, toisaalta ehkä suojassa ollaan sen vuoksi, että tilaa on niin paljon ympärillä. Ehkä hajallaan asuvien autoista ei tule koronatakseja jos se ei koskaan saavukaan kaikkialle.

Nyt siitä on etua, että etelänreissut tarkoittavat yleensä Tallinnaa. Sille olen saattanut joskus vähän nauraa. Vähätellä.

Nyt toivon että se juuri pelastaa.

Kuva: Pixabay. Jälleen kerran.