Kuin kylmää puuroa söisi

Se vain tökkää vaikka alussa olisi nälkä, päällä kunnon voinokare ja itse paahdettuja auringonkukansiemeniä.

Kuka on syönyt lautaseltani.jpg

Kun pensasmustikat on noukittu ja paahdetut saksanpähkinä syöty, muuttuu ylimitoitettu puuroannos harmaaksi, jäähtyneeksi ja hieman niljakkaaksi. Parasta vainyödä se kukkuraisina lusikallisina, nielaista liukumäkeensä kohti vatsalaukkua ja ajatella jotakin muuta kuin koostumusta.

Liian suuri puuroannos ei tee arkiaamuille hyvää. Kuten ei lukijalle liian pitkät kappaleetkaan. Illalla et ehdi päästä kappaleen juoneen mukaan, kun alkaa lupsahdella. Kirjaimia on taottu ja ladottu sivulle niin paljon että voisi viivottimen kanssa rivejä tavata. Yleensä dekkareilla on se hyvä puoli, että kappaleet ovat hämmentävän lyhyitä. Voit ahmia niitä useita. Kyllähän kourallinen sipsiä menee paremmin kuin kylmä puuro. Kirja joka ei meinannut lähteä lentoon ja takkuili liian pitkien kappaleiden vuoksi oli Tytöt. Samoin Jumalat juhlivat öisin. Mutta nämä puurosatsit söin ja ne pitivät kirjannälkää loitolla hetken aikaa, kun sulattelin tekstiä.

On muitakin kirjojen tekijöitä jotka voivat vain tökätä. Nämä asiat ovat niitä jotka voisi periaatteessa välttää, eivätkä ole suoraan verrannollisia kirjailijan taitoon tai hyvään tarinaan.

Äänikirjoissa voi tökkiä lukija. Harmittaa taistelu teoksen parissa jossa jokainen liian terävästi suhahtava ässä tai liian taakse sijoittuva ällä osuu jonnekkin ärsytyshermoon. Kun se ei ole lukijan vika ja tämä voi olla muuten miellyttävän rauhallinen tai oivallisen jännittävä tyylissään. Ja se voi olla puhtaasti kuulija kohtainen seikka. Mutta intonaatio lopussa joku saa pienen tahattoman irvistyksen suupieleen on harmittavaa. Tai se että ykkösosan kanssa pääset lukijan rytmiin ja toisessa osassa lukija on eri. Yhtään äänikirjaa en ole jättänyt kesken lukijan takia, mutta useamman äänikirjan olen kuunnellut hyvän takia.

Liiallinen pyrkimys tekstiin joka pyrkii sanomaan rivien välissä ”katsokaa kuinka hyvä olen”. Riikka Pulkkisen Totta -kirjaa lukiessa tuli ajoittain tämänkaltainen fiilis. Entinen työkaveri piti kirjasta ja suositteli sitä aikoinaan, mutta kuvasi hyvin lukemisen fiilistä. Että tekisi mieli välillä huutaa sinne kirjaan, että ”nyt vaan kirjotat nainen kun sen ossaat, etkä kompastele liikaan yrittämiseen”. Noihin aikoihin jokaisessa Pulkkisen haastattelussa vilahti sana pompöösi ja tarkastin sen sivistyssanakirjasta joka kerta.

Upeiden kuvausten vienti liian pieniin sivuhaaroihin. Sormusten herran kohdalla alkoi ryydyttää, kun jokainen Niukun lehti ja haltioiden hypähdys kerrottiin juuri sillä pienen pienellä tiheällä fontilla sivutolkulla. Sitähän unohtaa jo kolmannen aukeaman kohdalla mistä tässä alussa alettiin kertomaan. Automatkalla kuunnellessa matka Keskimaan halki sujui vaivatta.

Myös rivien välistä ilkkuva kirjoittajan ääni jonka kanssa lukija ei koe olevansa samalla aaltopituudella. Näitä on pikemminkin lehtiartikkeleissa kuin kirjoissa joita olen lukenut. Tuputtajia jotka eivät tuo asiaansa esiin niin, että antavat lukijalle tilaa omaksua tai hylätä vaan ovat sitä mieltä ettei ole olemssa muita oikeita mielipiteitä.

Mutta miksei sitä kirjaa sitten vain yksinkertaisesti lopeta? Koska keskeneräisistä on vaikea muodostaa kokonaista mielipidettä. Haluaa antaa mahdollisuuden lentoon vielä monta kappaletta aloituksen jälkeen. Vaihtaa aamupuuron sitten seuraavana päivänä jogurttiin tai muroihin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *