Kun lapsettomuudesta alkaa puhua

Siitähän ei oikeastaan ole helppo alkaa puhua. Lapsettomuudesta. Sitä haluaa ilmoittaa pääsiäismunan kuoriutumisesta tai lumiukon sulamisesta sukulaisille, julkaista kuvan ultraäänen pienestä alienia muistuttavasta oliosta tai kauniin sivuprofiilin täyteläisestä vatsasta onnellisesti hymyillen kohti tulevaa perheonnea. Pienen pienistä villasukista tekstillä ”meitä on kohta kolme”. Kirjoitettuna se kuulostaa kovin kliseiseltä, sitä se ehkä onkin, mutta niinhän kliseet syntyvät. Jostakin joka toistuu ja yleistyy, jostakin joka paljastaa, ettemme olekaan kovin yksilöllisiä lumihiutaleita kaikessa. Se että jokin on klisee, ei tarkoita aitouden puutetta tai turhuutta yksilön kannalta. Ja ainakin itse kaipuun äärellä ymmärtää kuinka ihmeellinen ja iloinen asia lapsi on, joten siitä kannattaakin iloita, kun sille on aiheitta.

Lapsitoiveista tai yrittämisestä harvoin kuulee puhuttavan. ”Olemme hankkimassa lapsia”, on kenties jonkinlainen hyvän onnen jinxaaja. Joko perhe on haaveissa jossakin tulevaisuudessa, vielä määrittelemättömässä ajassa, tai sitten ollaan jo menossa virallisesti kohti laskettua aikaa ja vaunukuvastoa selailtu. Lapsettomuudesta kertominen tuntuu epäonnistumisen leimana.

Leimana, jonka on antanut itse itselleen.

Sitten ovat pienten kummilasten spontaanit kysymykset onko minulla lapsia. Ja koska sanon ei, he kysyvät miksi ei. Heidän mutkaton suhtautuminen ja luontainen ihmettely on toista kuin aikuisten kysyminen. En itse pidä tabuna puhua lapsista ja lapsihaaveista. Meillä on erilaisia elämäntilanteita ja tahtotiloja. Mutta se mitä on hyvä miettiä, on miten asiaa kysyy. Ei ”miksi” vaan jos välttämättä tahtoo tietää lapsettomuudesta, onhan se luonnollinen asia joten miksi siitä ei voisi puhua yleisellä tasolla, esimerkiksi tahtooko lapsia. ”Miksi”, on kovin syyllistävä ja tilitystä vaativa, koska siitä tulee olo, että tekee jotakin väärin. Itselläni siksi, että kyllä yrittää, ehkä hänellä joka ei tahdo lapsia, voi tulla tunne että miksi pitäisi.

Lapsettomuus on myös niin tunteikas ja henkilökohtainen asia, että tahtoo välttää tilanteita joissa toinen ei osaa sanoa mitään. Tai sanoo, ”kyllä se siitä” ja onnea.

Kertominen

Koska asiasta on ollut vaikeaa myöntää, välillä on jopa miettinyt mikä on oikea aika myöntää sellainen asia, pitääkö siihen olla aikamääre, käytettyjen testitikkujen ja luettujen opaskirjojen pino, virallinen lausunto vai epäonnistuneita hoitokierroksia, on sille haastavaa etsiä tukea.

Olen itse kokenut, että on vaikeaa kertoa asiasta heille joilla on omia lapsia. Etteivät he koskaan tule ymmärtämään todella miltä se tuntuu. Hullunkurista siksi, että enhän itsekään voi olla kokenut kaikkia niitä tilanteita joista joku toinen minulle kertoo, mutta voin silti kuunnella ja lohduttaa. Mutta lapsettomuus on kohdallani suuri mörkö ja pettymys. Jossakin mielen perukoilla on ajatus ”nyt he menevät tämän jälkeen kotiinsa onnellisena siitä, että onneksi tuo surkea kohtalo ei osunut heille” vaikka yritän sen poistaa. Omin selvästi jopa marttyyrimaisesti tätä pelkoa ja pettymystä, koska ajattelen että joku läheinen suhtautuisi mielestäni liian välinpitämättömästi asiaan.

Aikansa kun on pyöritellyt aihetta päässään, se vain alkaa tarvita päivän valoa ja tupsahtaa ulos. Ilmestyy kuin peikko luolansuulle joka on aikansa letitellyt takkuista tukkaansa ja haluaa näyttäytyä. Musta sydän muuttuu karkkipussin salmiakkihertaksi ja se alkaa pehmetä, avautua.

Vähitellen kertominen helpottuu. Ja niin lähipiiriin tai ainakin jonnekin sen reunamille, alkaa ilmestyä ihmisiä joilla on ollut vastaavia haasteita.

Vertaistukea

Ehdin käydä yhdessä vertaistapaamisessa ennen kuin poikkeuksellinen kevät teki stopin muille kerroille. Muistan kuinka katselin naisia, joita paikalle saapui, erinäköisiä ja -ikäisiä. Aivan tavallisia naisia, he eivät erottuisi lapsettomuudellaan luentosalista tai aamubussista. Jos joku ulkopuolinen olisi sattunut tapaamiseen, hän ei olisi voinut päätellä mikä kokoontumishetki on kyseessä. Tuokin nainen tuossa, ihanassa tummapohjaisessa kukkamekossaan, joka näytti hänen päällään upealta, tai se punahiuksinen silmälasipäinen nainen vieressäni, kokevat jotakin samaa kuin minä.

Mutta tapaamisen jälkeen kotiin saavuttua purskahdin itkuun. Alun helpottava olo oli muuttunut paineeksi. Ensin olin löytänyt muita, sitten kaikki iskikin päälle todellisempana. Kuinka paljon lapsettomuus vie aikaa, energiaa, rahaa ja mielenterveyttä. Kuinka paljon raskautta hylkiviä kehoja onkaan ja kaikki eivät saa koskaan selitystä sille miksi. Tapaamisen jälkeen saattoi ajatella, että meitä on muitakin, mutta jäin pohtimaan kuinka se auttaa minun prosessissani?

Vertaistukitapaaminen ikään kuin suretti lopulta enemmän enkä tiedä varmaksi olisinko mennyt uudestaan.  Juhlia näille naisille pitäisi järjestää. Ei (vain) hetkiä jolloin tulee kotiin tyhjempänä ja toivottomampana kuin sinne mennessä. Juhlia joissa soi Marvin Gaye, maalataan keho glittereillä ja liimataan solisluille kukkia. Istutaan hetki nurkassa avautumassa pohjamudista ja kootuista vinkeistä kuinka joku tutun tuttu oli onnistunut tai kuinka pitäisi lakata vain stressaamasta. Viljellään mustaa huumoria, vuodatetaan vähän mustaa sappea ja sitten tanssitaan sitä että ollaan elossa. (Ja yritetään etääntyä siitä vihan tunteesta.) Tehdään jotakin missä ei tarvitse keksiä tekemistä kun muut puhuvat lasten kävelemään oppimisesta ja tarralenkkareiden kestävyydestä.

Oikeanlaisen tuen tai ihmisen löytäminen on joka tapauksessa tärkeää. Lapsettomuus on prosessi joka voi olla välivaihe ennen kuin harras toive toteutuu, tai se voi olla se tilanne joka ei yrityksistä huolimatta toteudu kuten on ajatellut. Se vaatii hyväksymistä ja itsetutkiskelua siitä miten tästä yrittää selvitä. Joillekin se voil olla vertaistukitapaaminen, sieltä voi löytää ihmisen jonka kanssa käydä kahvilla, tai juuri se itseä helpottava asia voi olla nähdä ettei ole yksin. Joillekin oikeanlainen tuki voi olla yksi ihminen joka osaa suhtautua oikein juuri niin kuin tarvitset.

Kuten eräs ystäväni junamatkallamme ja jollakin aasinsillalla sain kerrottua asiasta joka vain tahtoi tulla ulos.

”Et ole kertonut”, vastasi tämä ihminen, kun K-juna paineli menemään jossakin Korson ja Koivukylän välillä. Hänen myötätuntoinen katseensa ja läsnäolonsa minun asiani äärellä tuntui hyvälle. Se että hän koki, että se on asia josta olisi voinut kertoa jo aiemmin. Että hän ikään kuin sanattomasti pahoitteli ettei ollut osannut tukea aiemmin vaikken itse ollut sitä kertonut.

Ja vaikkei hän ollut samassa tilanteessa kuin minä, vaikkei hän ollut varma haluaako omia lapsia, mutta tiedostaa ettei sitä voi ikuisuuksia pohdiskella, hän silti kuunteli.