Lapsettoman viha omaa kehoa kohtaan
Joogaa, meditoi, syö raakaruokaa, nauti tuorepuristettuja mehuja. Twerkkaa lonkat pehmeiksi, hemmottele hieromalla, treenaa, nuku tarpeeksi. Ole lempeä itsellesi, mutta uskalla vaatia.
On vaikeaa olla tuntematta vihaa ja pettymystä omaa kehoaan kohtaan. Kun se ei toimi kuten ”pitäisi”. Kun ajattelee, että tämä on jotakin mihin tämän kehon pitäisi pysytä, sen koodaukseen pitäisi kuulua tämän monimutkainen prosessi perusasetuksena. Näin biologian kirja on minulle kertonut, näin naisen kroppa toimii. Se tietää mitä tehdä. Ei mistään bugeista puhuttu tai kysytty viitosluokan biologiankokeessa.
Teini-ikäisenä sitä herää eräänä tavallisena aamuna pikkuhousut veressä, opettelee irtautumaan noloudesta jonka kuukautissiteiden repäisyääni yleisessä vessassa aiheuttaa (haloo! mikä sen normaalimpaa) tai pohtii kuinka tyhjentää kuukautiskupin juhannuksena vessassa jossa ei ole lavuaaria ja päällä on valkoinen mekko. Kuukaudesta toiseen kääriydyt hetkeksi, mihinpä muuhunkana kuin, sikiöasentoon ensin kivuista joiden hälvennyttyä pääsee nirvanaan ja ajan myötä henkisestä tarpeesta käpertyä vihansa ylle surullisena rumimmat ja pehmeimmät kukkatrikoot jalassa. Eevan perintöä, vatsa sekaisin ja kierrosta toiseen. Nämä ovat sitä varten, että joku päivä veret jäävät sisään ja täyttävät tärkeää tehtäväänsä.
Paitsi kun eivät jääkään. Vaan tulevat ulos joka kuukausi. Paitsi välillä, kun kenties stressaat niin paljon että ne jäävät pois jolloin ne aiheuttavat kaksinkertaisen harmin. Kaksi joulua sitten luulin kantavani salaisuutta, että vuoden päästä meitä on kolme. Tai ehkä neljä! Kun suvussa on kaksosia. Siemailin viiniä vain näön vuoksi vähän lasin reunasta, vetosin pääkipuun. Laskin kuukausia ja vuodenaikaa vatsalle. Turhaan. Miinustestien jälkeen aloin odottaa kuukautisia.
Oman kehonsa kanssa alkaa mennä vauvahaaveissa sekaisin. Alkaa tunnistaa kaikenlaisia oireita. Verenmakua suussa. Huonoa oloa. Kuulostelee nipistyksiä, minkälaista limaa. Mittaa aamulämpöä ja terävöittää aistejaan josko joku tuoksuisi oudolta. Alkaa saada vääriä oireita, keksiä niitä tai kuvitella. Ja kun sovelluksen antamana päivänä kuukautiset eivät ala, tekee testin, pettyy, ja seuraavaksi menkat alkavat. Yrittää käänteistä psykologiaa. Jos ostan kaapin täyteen kuukautissuojia, ehkä niille ei tule tarvetta. Jos muistan kantaa niitä jatkuvasti mukana, ehkä varaudun turhaan. jos valmistaudun niihin, ehkä ne eivät tule.
Olen tuntenut niitä päiviä kun kuvittelen repiväni kohdun paikaltaan ja vetäväni sen kuukautisveren mukana pöntöstä alas. Jos ne eivät toimi, mitä helvettiä minä niillä teen. Olen vältellyt peilejä, en ole halunnut katsoa. Tuntenut oloni valaaksi, uuden vuoden rakettipakkauksesta löytyneeksi suutariksi. Ulospäin näyttää ihan toimivalta, mutta onkin vain näyttelykappale joka ei ole aito, ettei kukaan sitä varastaisi. Pahvinen aidonkokoinen supersankari hahmo jonka vieressä voi poseerata, mutta joka vuosien jälkeen yhä seisoo hengettömänä varastossa ja näyttää aidolta.
Välillä mieli eriytyy kehosta. Raivoaa sille, kysyy miksi se ansaitsisi mitään. Unohtaa sen muut syyt olla olemassa. Että se kantaa päivästä toiseen, mahdollistaa tanssimisen ja kalliolle kiipeämisen. Sormet kirjoittavat, kädet löytävät yllättävää voimaa kiipeilypuiston vaikeimpiin ratoihin. Kaikki ne ovat kehon mahdollisuuksia toimia. Mistä tämä luonnolliselta tuntuva tarve tulla äidiksi tulee?