Lempikirjailijoita – Pieniä peilejä
Minulla oli lapsena kaksi mielikuvitusystävää. Toinen heistä oli punalettinen ja suurisilmäinen, lempeä ja aina uskollisesti lähelläni. Hänen nimensä oli Doroti ja hän pukeutui vihreään mekkoon joka sopi hänen hiuksiensa väreihin.
Hän oli ilmiselvästi seurannut minua mieleeni rakastamiltani Candy VHS-kaseteilta. Orvoksi jäänyt Candy koki paljon vastoinkäymisiä, mutta hänellä oli myös joukko uskollisia, vaikkakin yllättäviä, ystäviä ympärillään. Kuten lemmikkipesukarhu sekä kotiapulainen Dorothy. Candyn myötä jäin myös haaveilemaan omasta ruusutarhasta ja suurista valkoisista ruusulajikkeista.
Aikuisiällä mielikuvitusystäviä ovat lempikirjailijat tarinoineen. En ahmi heidän kirjojaan yhtä kiihkeästi kuin Keplerin uusinta dekkaria tai tartu kiinni kun tarvitse kepeitä tarinoita, ikäänkuin suunraikastus annoksena pääruokien välissä. Joskus voisinkin miettiä kirjamenun alkuruokineen ja jälkiruokaviineineen.
Lempikirjailijoita ovat he joiden tarinoista löytää pieniä kätkettyjä peilejä itsestään. He osaavat kuvata omat ajatuksesi täydellisesti. Joskus he yllättävät, havahduttavat ja koukuttavat. Nyökyttelet ja ihailet heidän tapaansa loksautella palasia paikoilleen, virittää verkkoa ensisivuilta loppua kohden. He valikoivat sanansa järjestykseen joka miellyttää sinua. He tarjoavat kiiltäviä lohikäärmeen suomuja taskuun, loihtivat ihailemiasi vuosikymmeniä tai kuvaavat tilanteita jotka pääsevät rakosistasi sisään.
Sinua ei haittaa, että joku ei pidä lempikirjailijasi kolmannesta kirjasta. Tai laittavat heidän teoksensa arvojärjestykseen parhaimmista heikoimpaan. Ymmärrät kun lukijat pitävät viimeisintä Lucia Berlinin kirjaa yrityksenä kerätä vielä muutama novelli kansiin myyntilukuihin, parhaimmat on jo julkaistu. Olet löytänyt kirjoittajia joiden maailmat vetoavat ja heillä on aina tarjolla jotakin joka kaikuu sinussa.
Omia lempikirjailijoitani tällä hetkellä ovat olleet jo mainitun kirjailijat lisäksi Helmi Kekkonen, Elena Ferrante ja Maggie Nelson sekä Tove Jansson. En ole lukenut heiltä kaikkea. En ole heidän tuotantonsa asiantuntija, enkä ole lukenut kaikkia maailman kirjailjoita jotta voisin sanoa, että nämä ovat ehdottomat. Odotankin sitä, että vielä löytyy heitä jotka paljastavat jonkun uuden puolen minusta.
Mutta mitä näitten naisten luulen kertovat minusta?
Elena Ferrante, jonka uskon olevan nainen, kertoo kuohuttavan koukuttavasti hahmojensa haavoja säästelemättä, että ehdin yhdessä lauseessa ihailla hänen tapaansa kuvata tarkasti ja ilmavasti ympäristöä että melkein voida pahoin mitä tapahtuu. Hän kuitenkin jatkaa, kuin kuiskuttaisi korvaan tarinaa jota en malta olla kuulematta. Kiitos tosin myös Erja Mannon lukijaäänen, josta tuo korvaan kuiskutuksen tunne Napoli -sarjan kohdalla johtuu. Ferrante kertoo naisista, elämästä ja ihmisyyden eri puolista jotka kaikki eivät ole kauniita, mutta jotenkin niistä jää vahva olo.
davTove Jansson. Pitkään pidin häntä mystisesti kadonneen Kuinkas sitten kävikään? -kurkistuskirjan tekijänä ja muumien äitinä. Enkä muuna. Ja jotenkin tuntuu, että joutaisi kammalla takoa päähän, kun olen niin kapeakatseinen ollut. Odotan jo seuraavaa Janssonin kirjaa, että saan katsella hänen silmiensä kautta maailmaa, kuvailla pienten hassujen olioiden kautta maailman merkityksellisyyttä ja merkittävyyttä tai kokea vaikkapa meren kuten hän.
Lucia Berlin. Yhtä aikaa herkkä ja rujo. Viimeisin novellin jonka luin, oli kauttaaltaan keltainen, mimosan kukkien värittämä ja tuoksuttama. Jos puitteet ovat kuin taulu niin tarina itsessään on hieman kipeä. Äiti joka tuoksuu ginille ja jolta ei voi kysyä onko jotakin pahaa tapahtunut. Ihmeellinen lomareissu jonka tapahtumia voi kuvailla onnettomuudeksi tai seikkailuksi. Kirjoittamisen tyyli ei jää turhia kuvailemaan kohtiin joissa voisi pitkästyä, mutta jää yhtäkkiä kuvaamaan hämmentäviä yksityiskohtia.
Maggie Nelson. Älykäs nainen joka ajattelee ja punoo mielikuvituksellisesti asioita toisiinsa. Välillä näyttää, että harhailee jossakin, mutta sitten palataankin takaisin asian äärelle. Asiat kiinnittyvät todellisuuteen, jopa tutkimuksiin ja historiaan, mutta silti niissä on proosallinen irtautumisen sävy.
Helmi Kekkonen. Kirjailija joka kirjoittaa, koska täytyy kirjoittaa. Koska se on tarve olla, elää ja ymmärtää tai suodattaa maailmaan. Vaikka kirjat ovat samaan aikaan pakopaikka kauniin tekstinsä vuoksi, ne ovat myös todellisuuden kuvauksia. Miksihän tämänkin kohdalla voisin taas sanoa sanan ”kipeä”. En ole marttyyri enkä melankolinen. Mutta ehkä kauniin ja kipeän kontrasti sopii siihen tasapainoon mitä itse ihailen.
Lempikirjailijoissa on vielä yksi juttu. Niiden mahtavuutta ei välttämättä tarvitse hehkuttaa, saada kaveria lukemaan. Saattaa jopa vähän itsekkäästi ajatella, että kumpa kukaan ei löytäisi heitä ja voisi pitää kaiken itsellään. Lukuiloa. <3