Lomapäivä jolloin en tehnyt ”mitään”. Paitsi hymyilin.

Havahdun tietoiseksi missä olen ja ettei ole enää yöhämärää. Unet ovat kaislikkoa ympärillä, korkeita kuin selällään niiden juurella makaavan silmissä ja muka läpipääsemättömiä. Mutta jos nousisin, taittuisivat ruo´ot rapisten ja kohisten ympäriltä. En kuitenkaan tahdo nousta vielä. Sängyn toisellakin puolella ollaan vielä unessa.

Jossakin välissä havahdun tavoittelemaan toisen puolen jo viilentynyttä, tyhjää painaumaa. En kuullut aamukahvinkeittoa, mutta olen varma että sain suukon. Minun puolellani makoillaan yhä, toiselta puolelta on siirrytty jo työpäivään. Jatkan silti vielä, koska voin, vaikka kello on jo sen verran, että kannattaisi aloittaa. Hymyilen silmät kiinni ajatukselle, että olen tässä peitottoman, pehmeäksi nukutun pussilakanan alla eikä minun tarvitse nousta jos viimeisin unikuvani oli mukava ja pystyisin pitämään sitä yllä. Unikuva on höpsö, sopivasti dramaattinen ja raastava, kuin elokuvan käsikirjoitus mistä voi olettaa kuinka se päättyy vaikka ensin on kohdattava muutama väärinkäsitys ja ylpeyden hetki.  Ulkona ropiseva sade sopii unen tunnelmaan. Romanttinen komedia Gotham Cityssä?

Nousen yhdeltätoista. Tukka takussa, liiskassa ja lihakset vieläkin jumissa parin päivän takaiselta seikkailupuistovisiitiltä. Puisto sai tuntemaan riemua, jännitystä, arastelua ja epäuskoa omiin voimiin. Ja myös uskoa omiin voimiin. En todellakaan ollut valmis menemään sitä kamalaa nousua toisen kerran ylös, mutta olin jo puolivälissä ja oli vain luotettava niihin pieniin nuppeihin jalkojen alla sekä käsilihaksiin joilla koko ruho oli nostettava ylös. Dirty dancing tennareihin en tällä kertaa luottanut. Mustelmat molemmin puolin reisiä, kuin silmät, olivat kuin voitonarpia. Mustikkamaan Rocky Balboa. Mihin kaikkeen oma keho pystyisi jos sen olisi pakko.

Pesen hampaat, kasvot ja harjaan alimmat takut. Kiharatukkaiset tietävät miksen harjaa päällimmäisiä. Etsin tämän kesän luottomekkoni, Kaikon pehmenä ja mukavan t-paitamekon ylleni, keitän kahvia johon sekoitan joukkoon ruusukahvia. Sitä jota kukaan muu ei juo, mutta ruusuista on tullut yhä voimakkaammin jotakin läheistä. Paahdan sämpylät, sekoitan edellispäivänä tehdyn smoothien houkuttelevammaksi. Juon puolet kahvista, lämmitän loput kuitenkin jossakin välissä mikrossa. Ei uskoisi, että olen ollut kahvin parissa töissä, kun olen niin välinpitämätön sen optimaaliseen lopputulokseen.

Luen Anna Kareninaa. Selaan puhelinta. Luen mitä tyyliromahduksen partaalla tapahtuu (Facebook ryhmä) tai mitä Helmet -lukuhaasteen sivuilla kysellään. Jään tuijottamaan taas yhtä niistä videoista joissa kerrotaan uskomattomia ”hackseja” kuinka tuunata housut yksilöllisiksi, saksia ylisuuresta hameesta hippamekko tai koristella puhelimen suojakuori creepyksi vauvanuken pään ja kuumaliiman avulla. Kuinka korjata vetoketju, kuinka vaihtaa varvassandaaleihin violetit nauhat tai kuinka tehdä minuutissa upea kampaus. Tuijotan näitä ja nautin niiden tuijottamisesta.

Lajittelen pyykkejä ja rullaan yövieraiden patjat lattialta muovipusseihin niin, että kädet natisevat jätesäkkien pinta-aineesta. Lämmitän puoliksi juodun kahvin. Puran sinne tänne jääneitä reppuja ja kasseja, laitan edellispäivänä ostetun postikortin kirjan väliin suoristumaan ja löydän toisen kirjan välistä sitä edellisen korttiostoksen. Mietin että kukkien vesi tulisi vaihtaa, mutta unohdan sen. Havahdun että olen jäänyt taas puhelimelle ja nyin samalla akkavarpaan kynsilakkaa.

Petaan pedin ja jään pelaamaan energian loppuun Junes Journey pelistä jossa soi 20-luvun taustamusiikki ja jossa etsitään kadonneita esineitä. Tarkastan millä junalla lähtisin torstaina ystävän luokse, mutta en osta vielä lippua. Pitää muistaa pakata mukaan se kummitytön vihreä kassi mukaan joka on painava sen sisältämistä aarteista.

Köllötän peiton päällä petaamisen jälkeen. Valo tulee kauniisti pienestä tuuletusikkunasta minun puoleltani sänkyä ja erityisesti sen valkoisen verhon läpi jonka ostin kipputorilta. Tässä on hyvä olla. Kuulla pesukoneen ääni, muttei juuri muuta. Kaukaa jokin auto huristaa ja meren rannasta eksynyt lokki koittaa jutella. Kuinka hyvältä tuntuu tässä vain lekotella, olla niin hyvä itsensä kanssa ja viihtyä omassa seurassaan tekemättä mitään. Ei ole pakko mennä. Antaa luvan olla. Luvan saaminen itseltään onkin yksinkertaisuudessaan se mitä ei anneta usein. Minun lomassani annetaan lupa nukkua vielä. Annetaan vielä köllötellä. Annetaan olla tekemättä mitään.

Mietin hetken sitä miten ystäväni ihmetteli ettei minulla ole ”noin monelle viikolle” ankaraa suunnitelmaa tai työkavereita jotka aiempana kesänä kauhuissaan vinkkailivat äkkilähtö -sivustoja ettei tarvitsisi vain Itä-Suomessa lomaansa viettää. Mutta annoin ajatuksen mennä, koska tuntui liian mukavalta huolehtia heistä.

Kirjoitusvihkoni ovat auki ja raapustelen sinne tänne jotakin. Vaihdan pyykkejä koneeseen. Levitän pyykit. Aloitan lukemaan Murakamin juoksukirjaa ja haaveilen, että juoksu, tai hölkkä, tuntuisi aina yhtä hyvältä kuin viime torstaina tuntui. Vai oliko se keskiviikko. Mikähän päivä tänään on..

Ja hymyilen sillekin etten muista tarkelleen missä kohdassa viikkoa mennään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *