Meri

Meri on minusta aina ollut jollakin tapaa pelottava ja vieras. Vai onko se äitini ajatus merestä? Olenko adaptoinut taas jonkin hänen ajatuksistaan huomaamattani omaksi.

En aina muista asuvani lähellä merta ja lisäksi vihaan Helsingin tuulta. Monestikohan olen sen todennut, mutta vihaan, todella vihaan niin vähiä asioita, että on jopa hieman puhdistavaa käyttää sanaa. Huudan usein tuulelle, mutta sehän nielee mukaansa kaikki äänteet ja seuraavasta kulmasta puskee vielä kovempaa. Muistelen jonkun kertoneen, että Helsingin kaava on sellainen, että tuuli pääsee juoksemaan suoria väyliä törmäämättä seinään, hajoamatta tai menettämättä energiaansa.

Kuuntelen Yle areenasta meriaiheista kuunnelmaa samalla kun väistelen tuulisia paikkoja, etsin lenkkipolkuja aurinkoisilta rinteiltä. Mutta yhtäkkiä, korvanappien kautta, kuunnelma täyttää pään niin, että epäilen laivan natinan tulevan omista luistani. Ja tuuli, joka jostakin mutkasta puhkuu, oikeastaan sopii mielikuvaan sillitehtaan työntekijöistä ja Meriteatterin tarinasta. Kuin kävelisin itse kuunnelmassa näkymättömänä, seuraillen sen henkilöitä. Ehkä olenkin se koulunäytelmän puu, sivustaseuraaja. ”Messinkihetekan kireät tyrskyt, ruosteinen aallokko.” Kuuntelen Arto Mellerin runon pohjalta sävellettyä kappaletta uudelleen ja uudelleen.

Kehoni on tietyllä tavalla kuin laiva, suuri puinen joka tuoksuu tervalle, merirosvolaiva jonka keulan aggressiivinen merenneito työntyy esiin sumusta, joustava ja natiseva, kuluva ja paikattava. Olen kyllä aina kokenut olevani pieni vene joka lipuu järven pinnalla, päästellen varovasti liplatuksia, ikään kuin veneen tekemät haavat jäisivät veteen. Ei. Ne kuroutuvat perässä kuin niitä ei olisi ollutkaan. Suuret laivat ovat kauneimpia pulloissa, joiden korkki on tiukasti kiinni. En koe halua puskeutua kaulasta sisään ja tarttua purjeisiin. Minä olen mielelläni pieni vene joka vain hölskyy rannassa.

Hanko

Mutta jokin meressä on jäänyt huuhtomaan ajatuksia. Aallot nykivät kärsimättömästi lähemmäs ja taas kauemmaksi. Lähdemme käymään Hangossa josta ostan Tove Janssonin Muumipapan ja meren kirjakaupasta jonka myyjälle tahtoisin sanoa, kyllä kesä tulee ja tämä aika on ohi. Asiakkaat tulevat. Olisipa minulla varaa, kukkaron ja kirjahyllyn puolesta, ostaa kassillinen. Kävelemme Tulliniemen luontoreittiä ja siellä niitä purjeenrakastajia on. Ihmisiä tiukoissa märkäpuvuissa, kirkkailla laudoilla merta ja tuulta valjastamassa.

Tove Jansson rakasti merta ja kuvasi sitä teoksissaan. Sama kuin rakastaisi tulta. Vaikka sitä kuinka katsoo, se ei koskaan jähmety eikä ole uudestaan sama. Minulla ei olisi sitä kärsivällisyyttä ymmärtää merellistä luontoa niin paljon, että asuisin puolet vuodestani saaressa.

Olen kirjoittanut lukijakolumneilla itselleni takin joka onneksi pitää tuulta. Huppu nousee ylös, mutta jokin virvoittaa. Välillä polku kääntyy historian äärelle, luhistuville rakennuksille joka toimi viimeisimmäksi naisten työsiirtolana. Siellä irtolaisuudesta tai rattijuoppoudesta tuomittuja naisia pidettiin tekemässä, niin mitä? Sitten taas havupuita, sitkeää kuivan maan puuta. Pehmeä soinen alue jossa vain kaislat pysyvät kesäisin pystypäin. Takaisin rannan viereen ja aina kun meri jää jonnekin puiden taakse, hämmästyy kuinka kova ääni siitä lähtee.

Tulee taas tunne, että kävelee taideteoksessa. Vuosi vuodelta yhä useammin olen ihastunut museoiden ääniteoksiin joissa pimeisiin verhoilla eristettyihin tiloihin pääsee muuten avarasta ja kaikuvan valoisasta tilasta kuin taskuun. Mutta miksi kaikki pitää ajatella taiteena sillä tavalla irrallisena ja erillisenä. Taidehan on aika arkista usein. Kuin ohikulkeva hetki, tunne. Yhtälailla voit tuijottaa taulua näyttelyssä kerta toisensa jälkeen, mutta et pysty päättämään mihin niihin syntyy erityinen suhde. Siinä on jotakin kutkuttavaa. Samalla tavoin luonto tuntuu välillä taideteokselta ja samaan aikaan tuntuu jotenkin kuluneelta sanoa niin.

 

Voimia

Kummallista että niin vesi kuin tuuli voivat solahtaa sormien välistä tai sujahtaa kainalon alta, kaula-aukosta sisään ja housunkauluksesta ulos. Tuuli voi näkymättömyydessään tulla niin kovaa, että pienessä autossa pelkää keikahtavansa  nurin, kuin vene. Tai vesi voi tulla niin kovalla voimalla, että se on kuin seinä. Suuret tuulta keräävät lavat pystyvät muuttamaan jonkin näkymättömän energiaksi. Tuulen liikkumisen ja teot kyllä näkee. Puissa läpättävät lehdet, merilokkien irronneet sulat sen riepottelussa, hupun reunan kiskominen. Hahmoton, kaikkialla eikä yhtenäisesti missään. Miten pieneksi sitä tuntee itsensä.

Meri. Upea, kiinnostava ja jännittävä. Koen yhä omakseni makeat vedet, haaveilen lammista ja niiden ympäröimistä sammalista, lehtipuista ja mättäistä. Silti suolaisempi muoto saa pohtimaan Itämeren vointia, Muumipapan tarvetta tuntea itsensä tärkeäksi ja merkittäväksi.

Kummallista, äiti ajatteli huolissaan. Kummallista, että saattaa masentua ja tulla vihaiseksi siitä, että on liian hyvät oltavat. Mutta minkä sille mahtaa, jos niin on. Silloin on parasta aloittaa uudelleen toisesta päästä.

Muumipappa ja meri – Tove Jansson

Olen vähän tyytyväinen siitä, että luulin pitkään muumikirjojen olevan lapsille ja perheille. Joskus minulla kestää tovin hyväksyä, etteivät asiat olet niin kuin ne ensin oppii tuntemaan. Ettei kaikki mene kuten animaatiossa. Muumipappa ja meri kertoo yksinäisyydestä, tarpeesta löytää jotakin omaa ja siitäkin kuinka perheenä rakastaa toista semmoisena kuin on. Vaikka Pappa nyt on mielestäni myös hieman itsekäs ja mamma kärsivällinen jotenkin perinteisellä naisenkaavalla, mutta Janssonin kieli kertoa arkisista asioista oivaltavasti on ihana.

Kaikista eniten minulle on jäänyt mieleen tähän mennessä kirjasta Mörkö. Ehkä kirjoitan vielä Möröstä ja möröistä. Kunhan meren pauhu kaikkoaa.

(Kuunnelma ei ole enää kuunneltavissa, mutta sen laulut löytyvät Spotifysta artistilta Meriteatteri. Kuuntele ainakin Siittämisen ja kivun laulu.)

Ps. Kiitos Sinulle joka laitoit ostamieni korvisten mukana tuon kortin. Jotenkin se oli juuri oikea kortti oikeaan aikaan.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *