Miina Supisen proosaa ja Fazerin parhaita

Pidän kirjoituskurssien ensimmäisten tapaamiskertojen luomasta odotuksesta. Vaikka aina on luvassa esittelykierros ja vaikka pidän puhumisesta ja aihe on luonteva (minä itse), helotan kuin kurkkuuni olisi jäänyt palava hehkulamppu. Näissä sentään kukaan ei ala huomauttelemaan asiasta kuten luokkatoverit aina tekivät. Joten tiedoksi kaikille: punastuva ihminen kyllä tietää punastelevansa, sitä ei tarvitse erikseen ilmoittaa, ellei ole niin pahansuopa, että haluaa lisätä jännityksen, nolouden ja ehkä häpeänkin tunnetta. Punastuminen ei ole ripsiväriä silmien alla tai kermavaahtoa poskella vaan tunne muistuttaa allergista reaktiota. Silloin on hätätila jonka lääkkeenä ei ole ilmianto. Mutta jotenkin tuo jännitys saa kynän liikkumaan, ehkä turvautuakseni ja hakeakseni luontevaa olotilaa vieraiden ihmisten ja uuden ympäristön keskellä. Tilanne tuo pintaan tunteita ja havaintoja joita on helppo poimia kynänkärjellä ja siirtää paperille.

Tehdään kuunnelma -kurssi kuulostaa juuri niin kansalaisopistomaiselta kuin se onkin. Tekstintuottamisen vetämisestä vastaa kirjailija Miina Supinen. Sama henkilö joka söi kovia karkkia Nuoren Voiman podcastissa samalla kun kertoi aamuisin valmistavansa lapset kouluun ja palaavansa peiton alle kirjoittamaan Uusi päivä -sarjan käsikirjoittamista. Nyt oli sopiva hetki postaa Supinen lukulistalta kirjaston varauslistalle ja fyysiseen kirjapinoon.

Aloitin pienen lukuprojektin ja lainasin samalla useamman teoksen Supiselta. Halusin lukijana ja kirjoittavana pohdiskella sitä muuttuuko kirjailijan teksti teosten myötä. Onko esikoisen ja seuraavien välillä muutoksia (ehkä vähän). Löytyykö kirjoista samankaltaisia aiheita tai teemoja (löytyy). Pidänkö toisesta teoksesta ja toisesta en.

”Säde maistoi kupistaan. Juoma maistui metsältä: villiltä ja hyvältä, mutta ei oikein ihmiselle sopivalta. Se oli kuin hänen kakkunsa vastakohta: jos kakku koostui pelkistä e-koodeista, niin juoma oli sammalta, jäkälää ja kalliota nesteenä ja höyrynä.”

Lukukokemuksena kirjat olivat helppoja luettavia, aika tasaisia vaikka henkilöt toimivat jotenkin odottamattomasti. Lukufiilis oli tietyllä tapaa kuin lukisi kirjasarjaa. Vaikka jokainen on oma itsenäinen teoksensa, niissä on Supisen maailma. Keveyttä, absurdiutta, yllättäviä ympäristöjä ja kummallisia henkilönimiä. On Silmu, Astra, Vic Allcock, Kissi ja Mansikka sekä Voula. On jouluteemainen huvipuiston ja ostoskeskuksen miljöö sekä arkeologiset kaivaukset, joissa etsitään muinaismuistojen lisäksi uskoa metsään, jumaliin tai toivotaan vahvistusta olla uskomatta mihinkään. Maailmat ovat omalaatuisia ja tekstien teemat jotenkin kelluvia. Ihmekös useimmiten törmään Supisen teoksista puhuttavan yleisesti proosana ilman tarkempaa genreä.

Aloitin esikoisesta, Liha tottelee kuria (joka pääsi Helmetin lukuhaasteessa kohtaan ”en pidä kirjan nimestä”) ja jatkoin teokseen Säde, siitä edelleen lyhytproosateokseen Apatosauruksen maa. Siellä täällä on ajatuksia ja hetkiä joista saan kiinni, mutta sitten lipuu monta sivua etten oikein muista lukemaani. Ehkä joskus tekstin on hyvä olla olemassa vain tekstinä, yrittämättä muuttaa maailmaa tai kaveeraamatta. Mutta näköjään kaipaan joko tekstin upeutta, ajankuvan kiinnostavuutta, samaistumista tai ajatuksia herättelevää tekstiä. Eniten sain irti Apatosaurukseen maan Kitkerä – aistimellinen teos -tekstistä jossa vahtimestari ei ymmärrä paikalle tuotua muurahaistaidetta, mutta käy nuolemassa muurahaishappoa paperiliuskoilta (yäks, se ajatus niistä paperinreunoista lähellä kieltä) aikansa kuluksi kun kukaan ei näe. Niin minäkin varmaan tekisin.

”Muurahaiskeon kaikki asukkaat muodostivat yhdessä aivot.. // Kuolleita muurahaisia ei näkynyt. Vahtimestari arveli, että elävät muurahaiset olivat raahanneet ne viimeisillä voimillaan sisälle kekoon jonkinlaisiin hautakammioihin. // Muurahaisten yhteisaivo oli varmasti aivan rappeutunut. Nyt muurahaiset puuhasivat väsyneinä jotakin turhaa.”

Niin kai ihmisenkin aivot toimivat. Viimeiseen asti ne koittavat piilottaa, muilta ja itseltään, aivojen rappeutuneita osia. Ne jatkavat niin pitkään kuin pystyvät tehtäväänsä. Muurahaisterraario oli tuotu sen luonnollisesta paikasta jonnekin mihin se ei kuulu, sitä ei kukaan käynyt katsomassa ja lopulta se homehtui paikalleen.

En samaistu yhteenkään hahmoon ja pidän heitä aika kylminä vaikka olen lukevinani pyrkimyksestä olla inhimillisiä. Kyllästyn ja vaivaannun että jokainen tekstissä ollaan sepalus auki, enkä tarkoita vertauskuvallisesti vaan että tavara on tiskissä jatkuvasti. Anna-Leena Härkönen on sanonut, ettei hän erityisemmin pidä seksin kirjoittamisesta teksteihinsä, mutta se vain kuuluu ihmisyyteen. On kuitenkin selkeä ero milloin se kuuluu osaksi tarinaa ja milloin sen rooli tuntuu olevan vain rohkeuden ja yllättävyyden esittämisessä.

”Katriina Silola oli kaiken kauneuden keskus. Hän ojensi asiakkaalleen karamelleja ja hymyili hennosti. Jos asiakas oli tyytyävinen oloonsa vanhana ja kuivakkaana, hän sai karamellit savulasikulhosta. Jos asiakas vaikutti haikailevan nuoruuden ja boheemiuden perään, hän sai karamellit meksikolaisesta puurasiasta, jonka kanteen oli kaiverrettu pääkallo. Karamellit olivat kummassakin rasiassa Fazerin parhaita.”

Nyt, kaksi romaania ja puolikas lyhytproosa myöhemmin, olen niistä samaa mieltä kuin olen Fazerin parhaista. Karkkihiirenä syön lähes kaiken makean mikä ulottuvillani on. Lapsenakin söin ne venäläiset paperikääreelliset karkit joissa oli sisällä kummallisen makuista ruskeaa täytettä ja joita säilytettiin norsunmallisessa purkissa. En ikinä osta Fazerin parhaita, siellä on muutama ihan syötävä karkki, enkä ole koskaan ymmärtänyt KissKissejä. Jääkarhut ovat sentään vihreitä karkkeja. Jos pussi kuitenkin ilmestyisi lähelleni, söisin sen hiljalleen viimeiseen namiin asti.