Miksi aikuinen ihminen selittelee paetessaan teini-ikäisten maailmaan sunnuntaiaamuisin?
”En mitään.”
Vastaan kun aamuvuorosta tullut puoliso tupsahtaa eteiseen ennen kuin painuu päiväunille.
En mitään tarkoittaa etten ole tehnyt (mukamas) mitään maininnan arvoista. Vaikka olen tehnyt valaisevan helpottavan huomion, että asiat vain vaativat aikaa, että kapasiteettini on rajallinen. (Mistä sekin johtuu, että vaikka huomaat jotakin mikä toimii itselle, oikein onnellistuu siitä, voi silti lipsahdella siitä.) Että viikonloput, tai vapaat, ovat aikaa oleutua omaksi itsekseen. Että väsyn ihmisistä jotka luetteloivat omia tekemisiään ja saavutuksiaan jatkuvasti.
Nukuin kymmenen tunnin yöunet. Kamalaa, aamun aikaa on kulutettu turhaan uinumalla päätä kipeäksi, ajattelen. Mutta olin taas unohtanut lupauksen itselleni, että riittävä unen saanti olisi arjen prioriteettilistan kärjessä. Olen aivan samanlainen rahankäyttäjäkin, aina venyttämässä rajoja ja lainaamassa vaikka pitäisi kerryttää. Kymmenen ihanaa tuntia, kun illalla voi mennä ilman kolkuttelevaa sydämenlyönnin kuuntelua nukkumaan. Ilman sitä, että sanoo ”en tahdo mennä nukkumaan, koska sitten on aamu”.
Lueskin vuoteessa. Annoin ajatuksien liikehtiä vapaasti vielä tyhjässä pääkopassa, söin aamupalaksi juustokakkua. Olin vielä varttia ennen oven käymistä pelkästään siinä painavan tuntuisessa villapaidassa joka on niin reilu, että saan sen polvien yli kerällä istuessani, aivan kuin venytin aina yöpaitoja joita kutsuin paituleiksi.
Ja katsoin Netflixiä.
Sarjaa jossa ”Teinit opettelevat hallitsemaan lumoamisvoimiaan, kokevat kilpailua ja romansseja ja suorittavat yliluonnollisia opintojaan Alfean taianomaisessa sisäoppilaitoksessa.”
Mietin yhtälailla kuin äitini lukiessaan Houkutus-kirjasarjaa, että onko jokin elämänvaihe jäänyt kokematta tai vajaaksi, kun pakenee teini-ikäisten maailmaan. Minähän olin vähän ahdistunut siitä tein-iän ympärille luodusta maagisuudesta ja ainutlaatuisuudesta, siitä että jos ei nyt elä tätä niin se oli sitten siinä. Loppuelämä määräytyykin sen perusteella minkälaisia kuvia ja muistoja on muutamien kriittisten vuosien aikana tehnyt.
Mutta toisaalta, miksi tahtoisi käpertyä viltin alle pelkässä villapaidassa ja pikkuhousuissa kahvikupin ja kakun kanssa tuijotellessani tasan samanlaista elämää kuin mitä nyt elää. Onhan sitä varten peilejä asunto täynnä.
Ja sitten tuo maagisuus, teini-ikä, ystävyys, omien voimien löytyminen ja ihastumiset vilisevät ruudulla erikoistehosteisten tulisiipien, kummallisten mörköjen ja siloposkisten nuorien kertomana. Ja ne osuvat johonkin pieneen hermoon jonka vuoksi pitää vähän pyyskiä silmäkulaansa. Samaan aikaan puistelee päätään, samaan aikaa varmaan hymyilee. Ehkä teini-iän erikoislaatuisuuden näkee jälkeenpäin. Muistaa miltä tuntui löytää omia juttuja, vahvistui ottamaan vastuuta, löysi omaa tyyliään, maksoi ensimmäisiä laskujaan. Mutta oli vielä kuitenkin huoleton vaikkei sitä voinut ymmärtää.
Kirjoja lukiessa omat ajatukset pääsevät rivien väliin, mutta ruutuaikaa nauttiessa, kytkeytyy jokin ajatusvirta tauolle. Ja ehkä sitä edesauttavat tapahtumat, jotka ovat niin kaukana omasta elämästä, ettei meili edes yritä verrata omaan, etsiä omia virheitä tai menettyjä mahdollisuuksia. Sitä vain, antaa tarinalle tilaa.
Siitä huolimatta, hyvää lukurauhan päivää.