Mammutteja, kolmiulotteisia tilanteita ja pölyä. -Museomatkoja ja kirjasuosituksia

Museoita kansien välissä.

Ajatus Ateneumiin, Louvreen tai National Galleryyn menemisestä on ihana: astua koristeelliseen, vanhaan rakennukseen, jonka hämärissä huoneissa on hiljaisia taideaarteita, jotka koskettavat sielua, salaperäisellä tavalla. Taidehistoriallisissa museoissa vieraillaan, jotta nähtäisiin historiaan ja historian yli, ihmisyyden ytimeen, todellisuuteen ja siihen, mikä on todellisuudelta kätkössä.
– Silvia Hosseini, Pölyn ylistys

Ostettuani museokortin, vierailuista on tullut vapautuneempia. Voin kävellä milloin vain, arki-iltana töiden jälkeen Taidehalliin, kun minulla on tunti aikaa ennen treenejä. Museokortti on antanut vapauden olla miettimättä sitä saanko rahalleni vastinetta. Saanko tarpeeksi. Jos haluan nähdä Ateneumista vain yhden osan, tai jos oikeastaan tahdon mantelicroissantin alakerran bistrosta ja siinä samalla voin katsastaa uuden näyttelyn, se onnistuu ilman pakkoa saada ”täyttä” kokemusta. Minua ei harmita jos en pidä jostakin ja toisaalta saatan löytää jotakin josta pidän.

Jo useampi vuosi sitten kuljeskelin Dublinin taidemuseossa, matkaseuralaiseni toivoi tätä kohdetta. Olihan hän itsekin taiteilija monella tapaa. Minä halusin syödä Guinnespieta pubissa, hipistellä paikallisia tuotteita ja kuulla irlantia, mutta sopiva määrä nähtävyyksiä sopi  kyllä. Tapasin ensimmäisen kerran Picasson teoksen ja ajattelin; ”Mitä helvettiä. Miten kamala teos.”

Sen sijaan että matkaseuralaiseni olisi loukkaantunut, etten ymmärrä taidetta ja että samalla moittisin häntä taiteen nauttijana, hän nauroi vedet silmissä vielä monet kerrat jälkeenpäin sydämeni purkaukselle. Oli vapauttavaa sanoa ääneen, että jokin oli mielestäni kamalaa. Kun museoon ei lähde tunteella ”minun täytyy ymmärtää”, voi pikemminkin löytää jotakin joka hämmentävästi tuntuu sisällä, palata jonkin teoksen ääreen uudelleen selvittämään mitä tämä teos kertoo minusta, koska se kiehtoo.

”En jaksa enää niitä kirkkoja, ovat kaikki samanlaisia.”

Jos Italiaan lähtee (muistatteko sen ajan kun käytiin vielä Italiassa) opaskirja käteen liimattuna ja olettaa, että mitä enemmän rasteja, sitä sivistyneempi ja saaneempi olen, ei ole ihme, että saattaa kokea jo puoli tuntia museoon saapumisen jälkeen ”museum fatiquen” eli museoväsymyksen. Mutta on jaksettava koska ei voi myöntää ettei ymmärrä tai jaksa kiinnostua. Sitten kun mikään ei tunnu enää missään, päätyy ulkopuoliseksi jostakin ylevästä ja on helpompaa kritisoida kaikkea.

Museoiden tehtävä on moninainen. Tallettaa historiaamme, myös ajankuvaa ja kileskinkertaisuutta, luoda kokemuksia, antaa mahdollisuuden tunteille ja tuoda teos esille itsenään hiljaisessa tilassa. Oma suosikkini on jo mainitsemani Taidehalli. Sen tila on kiehtovan karu, se on pienenhkö ja jokainen näyttely hallitilassa ottaa paikkansa eri tavoin. Pian loppuva Patricia Piccinin taidenäyttely sai aikaan sekä epämukavuuden että kiehtovuuden tunteita. Naama nyrpistyy, tuntuu että näkee jotakin liian intiimiä ja vähän kuvottavaa, samalla jotakin hellyyttävää ja kiinnostavaa. Taidehalli järjestää näyttelyiden yhteyteen myös kirjoittamisen kursseja jotka samalla avaavat näyttelyä, mutta kannustavat silti kokemaan niitä tuntemuksia mitä niistä syntyy.

Museot ovat myös rauhoittumisen paikkoja, paitsi jos on Helene Schjerfbeckin näyttelyn viimeiset viikonloput. Ja museokaupoista saa ihania lahjoja, näihin pitäisi päästä ihan ilman lippuakin jos visiitti ei innosta muuten.

Nahistuneita retiisejä ja mielen museoita – kirjallisia museosuosituksia

Kansallismuseo. Silvia Hosseinin esseekokoelmassa Pölyn ylistys nimikkoessee kyseenalaistaa pölyttömien museoiden pölyisyyden kunnes kiepauttaa humoristisella ja osuvalla kielellään lukijan pohtimaan sitä miksi museoita on olemassa. Miksi tuijottelemme nahistuneita retikoita ja tärkeiden miesten kalvakoita vaimoja, miksi tunnemme museoväsymystä ja puolen tunnin jälkeen kun olemme tuijottaneet itseään toistavia näyttelyitä. Koska ihmiskunnan historiaa on myös keskinkertaisuuden ja työn historia. Esseekokoelma sisältää monta ajankohtaista ja helposti samaistuttavaa aihetta vaikkei osaisi muotoilla ajatuksiaan yhtä osuvasti kuin Hosseini.

Taidemuseo. (Voisi olla myös luonnontieteellinen museo.) Jenni Kokanderin Sukupuuttoon kuolleiden planeetalla ihaillaan Ljubovia, rakasta, mammuttinpoikasta jonka fossiili kaivettiin Siperia roudasta. Kirjailijan omasta muistosta ja kiinnostuksesta mammutteihin on syntynyt episodikirja jonka henkilöt nivoutuvat toisiinsa. Kikkailematon teos jonka henkilöhahmot ovat niin tavallisia, ärsyttäviä ja rakastettavia.

Biologinen museo. Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamassa tapahtumat alkavat ja palaavat ajoittain biologiseen museoon. Kieli on kaunista ja älykästä. Toisinaan jopa rajalla onko se liian älykästä (minulle). Hakkarainen taitaa estetiikan taidon. Tarina kulkee ja avautuu, sisintä tarkastellaan kuin dioraamaa; kolmiulotteista asetelmaa, tilannetta. Mitä tapahtui ennen, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Mitä hetkeä eletään nyt?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *