Uusi vuosi, vanhat leffat

Puolisoni, taisin kertoa, sanoi liian suuren tv:n tullessa meille, että ”ajattelin että sinustakin on kiva katsoa leffoja”.

Katson ensimmäistä kertaa elämässäni E.T.:n. Ja se on ihana. Kestänyt aikaa ollakseen vanhempi kuin minä. Drew Barrymore on hämmentävän hyvä ollakseen niin nuori. Henry Thomas näyttää vielä Hauting Hill Housessa 36 vuotta myöhemmin täysin tunnistettavalta. Huomaan mistä kasarifiiliksiksissä nautiskeleva Stranger Things on ”ottanut” fillaroivat pojat. Tosin, tuntuu että monessa 80-90-lukujen elokuvissa nimenomaan pojat pyöräilivät keskellä tietä omakotitaloalueella.

Katson myös kaikki Jumanjit. Robin Williamsin The Hook ja Jumanji kiinnittävät minut lapsuuteen, johonkin jännittävään ja turvalliseen samaan aikaan. Uudet Jumanjit ovat yllättävän hyviä.

Ja sitten katson vielä Labyrintin. Ehkä ensimmäistä kertaa senkin alusta loppuun. Tanssin Bowien musiikkia peikkojen kanssa ja ihailen Jennifer Connellyn näyttelijänlahjoja. Muistan olleeni Kuopiossa sateisena viikonloppuna kun Bowie kuoli. Silloin tuntui lähtevän monta legendaa.

Vaikka uuden vuoden vaihtumisessa on taikaa, vuosi vaihtui kuun valossa, syöden Mozartin kuulia ja sumun vuoksi nökemisen sijaan raketteja kuunnellen, vuoden ensimmäiset päivät ovat tahmeita.

Eikä kyse ole kuohuviinistä.

Vaan  siitä, että tällä kertaa onkin olo että nyt pitäisi olla asioita valmiina ja alkamassa uusia. Olen sen verran vuoden vaihteita kokenut, etten usko täydelliseen muutokseen.

Pakenen ”new yeat, new me” -sloganeita television ääreen. Katsotaan sitten ensi viikolla tai ensi kuussa mitä mukavaa tileva vuoden alku tuo tullessaan.