Kello on jumahtanut puoli seitsemään.

Ihmekös ehdin ottaa vielä lisää suolakurkkuja. Paketoidan vielä yhden lahjan. Laulaa perheen kanssa epäsoinnussa pöhköjen videoiden säestyksellä. Koristelin kakun niin että polkakarkit rasahtelivat. Luulin että ehdin vielä soittaa mummollekin.

Sitten huomasin että jouluyö oli antanut  lisätunteja kun en miettinyt, että aika menee liian nopeasti. Vielä yksi kimble-erä.

Ihanaa jouluyötä.

Miten kummallinen joulu.

Ystävä altistui virukselle työpaikalla vain pari päivää ennen vapaita ja päätyi karanteeniin. Murheen keskeltä löytyi iloa, kun hänen poikaystävänsä toi kotoaan laatikollisen kuusenkoristeita, hankki tuoksuvan kuusen ja suuren tontun sen juurelle. Hänen minimalistin sydämessään on kuulemma joulukoristeiden kokoisia aukkoja.

Joulun rakentaminen odottamattomaan paikkaan voi yllättää ja tallettua jonnekin syvälle. Muistan yhä joulun jonka vietimme enoni luona. Täti koristeli vessankin tonttuservieteillä ja askartelimme kuuseen tähden konvehtirasiasta, kuusennauhasta ja suuresta tähtisädetikusta.

Kylämme ihastuttavan puodin pitäjä kertoi viettävänsä ensimmäistä kertaa, lähemmäs viisikymmentävuotiaana, joulua muualla kuin vanhemmillaan. Jotta he olisivat turvassa. Suuressa kodissaan kaksin.

Toisaalta heidän ei ”tarvinnut” lähteä minnekään. Ja hän ehtisi ehkä sytytellä kynttilöitä kotonaankin puodin tuikkujen lisäksi. Ja niin hän lisäsi taas loppuunpalaneiden tilalle uusia tulia jotta näkisimme miten tuli niiden sisällä leikki.

Maskin käyttö alkaa tuntua kaupassa normaalilta. Asia joka oli vuosi sitten outoa. Kummilasten lahjat annetaan oven raosta ja vältetään halauksia.

Kummallinen joulu tosiaankin. Otan meistä selfien kauppareissun jälkeen. Että puhelin muistuttaisi muutaman vuoden pääästä, kun tämä on ohi, että tällainenkin vuosi oli.