Kun mietimme yhteenmuuttoa, laitoimme kaupungille hakemusta, koska ”siinä voi mennä puoli kinvuotta helposti”. Olin ajatellut, että ihan vielä en olisi valmiskaan, mutta tulevaisuudessa kyllä. Saimme tarjouksen viikon päästä, Jakomäestä.

Ensinnäkin hirvitti nopea aikataulu. Olin vasta saanut omaa asuntoani siihen järjestykseen, että siellä alkoi olla hyvä hengittää. Ihastuin Hermannin kaupunginosaan, vankilan kupeeseen. Odotin kevättä kun kaikki alkaisi vihertää ja ikkunasta näkyi Viikin Prisman valoille asti. Mikä näkymä levittäytyisi eteen, kun pihan puut ja pensaat kukkisivat. Asunnossa oli kaikki sellaista mitä itse halusin. Korttelista sai hyvää pitsaa ja leivoin mustikkamuffinsseja pikkukeittiössäni jossa kökötin keltaisella jakkaralla syöden näkkileipää. Alakertaan valmistui juuri sauna ja siellä oli niin hyvä pyykkitila, etten edes hankkinut kuivaustelinettä asuntooni.

Vuokranantajani olivat ihania, he kertoivat tarinoita eri asunnoistaan. Yhdessä asui kuuluisa parfymööri, toisessa asunnossa oli ”paritakuu” sillä kaikki sinne muuttaneet olivat tulleet sinkkuina ja muuttaneet pois pariutuneina.

En ehtinyt asua vuottakaan Hermannissa, sattumoisin samassa talossa kerrosta ylempänä kuin tuleva puolisoni oli asunut vuosia, vuosia aiemmin. Hassuja sattumia.

Jakomäki

En tuntenut juurikaan Helsingin alueita. Tiesin toki Eiran, Vallilan jossa olin töissä, Viikin ja Latokartanon. Kallion jonka kirjasto on ihana ja muita alueita joissa turistina olin viettänyt aikaa. En tosin osannut yhdistää kuinka Linnanmäki ja Töölönlahti sijoittuivat toisiinsa enkä sitä kuinka kaukana Haaga on rautatientorilta. Tai miten Pasilan asemalle pääsee, saati että olisin tiennyt niistä asuinalueena. Saati että olisin tuntenut niitä kaupunginosia joita ei näy matkailuesitteissä, niitä joissa itse olisin luultavasti asunut jos olisin paikallinen.

Mutta Jakomäki. Siinä oli jotakin epäilyttävää. Tiesin vain Nousukausi-elokuvan jossa Juha Veijosen roolihahmo vei naapuriin kääretorttua ja espooolaispariskunta lähti elämysmatkalle kokemaan työttömän arkea Jakomäessä. Tilannetta ei helpottanut se, että työkaverit joille muutosta kerroin sanoivat ”niin eihän se enää ole niin pahaa aluetta.  (Kuulin korvissani painon sanalla NIIN). Olin vain jotenkin päätynyt siihen, että otetaan se, puoliso kun on innostuvaa sorttia eikä vaadi kovinkaan paljon tuumimisaikaa (kätevää joissakin tilanteissa) ja suurinpiirtein teki jomuuttoilmoitusta.

Ja minä taas itkeä tuhrustin (elämässä oli kaikkea muutakin sattunut muutosten kannalta joten uusi muutos tuntui vaikka se olikin omasta halusta tehty). Niin me sitten aloimme valmistella muuttoa ja vähän irvistin tai kerroin vähättelevään sävyyn missä asumme

Kaverini käytti minua autolla alueella, emme päässeet taloa edes etukäteen katsomaan, sillä se valmistui juuri muuttopäiväksi. Talo on nimittäin juuri sillä paikalla kuin Nousukauden ränsistyneet talot. Poikkeuksena vain, ettei niitä ollut enää, oli nämä uudet.

Niin itkeä tihrustin vähän kun päädyin, että muutetaan. Oli ollut rankka vuosi joten oiin herkässä muutenkin. Vaikka tein päätöksen omasta halusta, huomasin puhuvani Jakomäestä vähätellen.

Jakis

No, nyt muutan haikein mielin. Tavoilleni ja kiintyniselleni uskollisesti.

Asunto on ollut hyvä. Jakomäki on näyttänyt hyvät puolensa. Töihin olen alle puolessa tunnissa suoraan kotiovelta, keskustaan kymmenen minuuttia pidemmällä kyydillä. Vieressä on aivan loistava K-kauppa ja Lidlikin ilmestyi Alppikylän puolelle (alan keski-ikäistymään). Alppikylässä on hauskoja asuntoja, alppikylämaista tunnelmaa, värikkäitä kivitaloja. Joukossa pari ihanaa puista joiden asukkaiden kuvittelen pitävän sitkeästi kiinni kodeistaan viereen kohoavien rakennusten joukossa. Jakomäkin on matkalla tullessa Lahdesta Helsinkiin, tämä on ollut etu koska lähden kotisuomeen nimenomaan Lahteen päin. Pyöräreitti töihin, Fazerin vierailukeskus. On lentokentän ympäri kulkeva ulkoilureitti ja talvella hiihtolatu (niin sikäli kun on lunta). Olen löytänyt optimaalisen reitin hölkätä jaksamiseni rajoissa.

Jakomäki kasvaa, varsinkin Alppikylän puoli. Nykyään puhun alueesta ylpeästi, tyytyväisesti.

Ja nyt joudun heittämään hyvästit.