Päätämme hyväksyä asumisoikeusasunnon, joka odottaa meitä pellon laidassa junamatkan päässä pääkaupungista. Puolisostani tulee ensimmäistä kertaa elämässään muuta kuin helsinkiläinen, miksi siis minä olen se jota vähän kauhistuttaa.

Minähän olen maalaistyttö.

Tottunut siihen, että ruokakaupassa ei väsytä huomatessaan, että basilika jäi alkupäästä noukkimatta ja täytyy palata takaisin. Että sukat ostetaan Tokmannilta. Minähän pidän siitä, että saan tutkia uusia seutuja ja löytää odottamattomia asioita. Olivat ne sitten pitkospuut lähimaastossa, puoli-ilmaiset elokuvanäytökset jossakin julkisessa tilassa tai kebabbila josta saa erityisen hyvää iskenderiä.

Asunnon vastaanottopäätös oli myös vahvasti tunneasia. Se miltä tuntui astua sisään, kuinka omia huonekaluja ja tauluja alkoi sijoitella ympäri asuntoa. Kuvitteli miltä kuulostaa juosta portaat ylös ja alas. Miltä tuntuu tulla sisään työpäivän jälkeen. Kun mielessään alkaa pohtia, että astianpesukone täytyy sitten myydä, koska täällä on jo, tai että onneksi tänne sopii pyöreä ruokapöytä, tietää että tämä tuntuu mahdolliselta.

Mutten ehtinyt käydä Fazerilassa brunssilla kuin kerran. Emme koskaan tehneet lähipubikierrosta loppuun asti. Juuri kun tänne tuli Alkonkin palvelut. Menetetään tuo hyvä lähikauppa josta saa aina edullisesti kukkia ja keskellä synkintä talvea kolmella sentillä mämmiä. Eikä enää pääse keväällä pyöräillen töihin ja seuraamaan kevään saapumista.

Mutta keskusta ja sen palvelut. Kuinka monta kertaa viikossa, tai oikeammin kuukaudessa, käy keskustassa. Kuinka paljon elämä asettuu niiden kilometrien välille kotiovelta työpaikan ovelle. Kuinka usein sukulaiset tulevat käymään etteikö se olisi mahdotonta siirtyä junalla tai autolla Linnanmäelle, Korkeasaareen tai Luonnontieteelliseen museoon.

Kauhistus liittyy luonnolliseen taipumukseeni kiintyä asioihin. Tiettyyn bussinumeroon ja siihen komeasti harmaantuvaan sähkötupakoivaan mieheen joka nousee joka arkiaamu seitsemän yhdeksäntoista lähtevään linjaan. Valoon joka kesällä heittäytyy ruokapöydän yli tietyssä kulmassa. Tuntuu että asunto on henkilö, jonka hylkää. Ja oma koti on karua nähdä kohta paljaana, elämä pois vietynä.

Vaikka jääminen tuntuu jämähtämiseltä, ei paremmalta vaihtoehdolta. Ei, en halua asua täällä ikuisesti. En vaikka tiedän sopivan juoksulenkin lentokentän ympäri ja kotiovelle saa tilattua kiinalaista ruokaa. Vaikka uusi koti vaatii uusia huonekaluja ja aikaa tavaroiden oikeiden paikkojen löytymiselle. Ja rutiinit! Aamuisin täytyy kaavoittaa uusi systeemi. Ehkä joudun hampaiden pesun jälkeen pukemaan jo vaatteet ennen meikkaamista, ehkä voisin vihdoin opetella valitsemaan ne illalla valmiiksi, kunnes siirryn alakertaan. En kuitenkaan välty siltä, että tavara on aina väärässä kerroksessa, mutta tuntuu hyvältä, että koti olisi ikään kuin jollakin tavalla vähän enemmän oma. Voi maalata seinän ja laittaa saunan päälle kun haluaa. Unohtaa saunavuoron ja luoda meidän oman saunomistradition. Voi suunnitella laittavansa pihalle jotakin kasvamaan jonka kituamiseen voi turhautua.

Muuttaminen tuntuu eteenpäin menolta.

Tässä kuussa muutetaan kohti uutta. Fiilistellään vielä vähän tulevia vanhoja hoodeja, tehdään viimeistä kertaa joitakin asioita, ja kerätään listaa uutta varten. Kodista, vaikka kuinka väliaikaisesta, täytyy tehdä edes joltakin osalta paikka jossa on hyvä olla.