Muuttaminen on luopumista ja eteenpäinmenoa

Päätämme hyväksyä asumisoikeusasunnon, joka odottaa meitä pellon laidassa junamatkan päässä pääkaupungista. Puolisostani tulee ensimmäistä kertaa elämässään muuta kuin helsinkiläinen, miksi siis minä olen se jota vähän kauhistuttaa.

Valo ruokapöydän yllä.

Minähän olen maalaistyttö.

Tottunut siihen, että ruokakaupassa ei väsytä huomatessaan, että basilika jäi alkupäästä noukkimatta ja täytyy palata takaisin. Että sukat ostetaan Tokmannilta. Minähän pidän siitä, että saan tutkia uusia seutuja ja löytää odottamattomia asioita. Olivat ne sitten pitkospuut lähimaastossa, puoli-ilmaiset elokuvanäytökset jossakin julkisessa tilassa tai kebabbila josta saa erityisen hyvää iskenderiä.

Asunnon vastaanottopäätös oli myös vahvasti tunneasia. Se miltä tuntui astua sisään, kuinka omia huonekaluja ja tauluja alkoi sijoitella ympäri asuntoa. Kuvitteli miltä kuulostaa juosta portaat ylös ja alas. Miltä tuntuu tulla sisään työpäivän jälkeen. Kun mielessään alkaa pohtia, että astianpesukone täytyy sitten myydä, koska täällä on jo, tai että onneksi tänne sopii pyöreä ruokapöytä, tietää että tämä tuntuu mahdolliselta.

Mutten ehtinyt käydä Fazerilassa brunssilla kuin kerran. Emme koskaan tehneet lähipubikierrosta loppuun asti. Juuri kun tänne tuli Alkonkin palvelut. Menetetään tuo hyvä lähikauppa josta saa aina edullisesti kukkia ja keskellä synkintä talvea kolmella sentillä mämmiä. Eikä enää pääse keväällä pyöräillen töihin ja seuraamaan kevään saapumista.

Mutta keskusta ja sen palvelut. Kuinka monta kertaa viikossa, tai oikeammin kuukaudessa, käy keskustassa. Kuinka paljon elämä asettuu niiden kilometrien välille kotiovelta työpaikan ovelle. Kuinka usein sukulaiset tulevat käymään etteikö se olisi mahdotonta siirtyä junalla tai autolla Linnanmäelle, Korkeasaareen tai Luonnontieteelliseen museoon.

Kauhistus liittyy luonnolliseen taipumukseeni kiintyä asioihin. Tiettyyn bussinumeroon ja siihen komeasti harmaantuvaan sähkötupakoivaan mieheen joka nousee joka arkiaamu seitsemän yhdeksäntoista lähtevään linjaan. Valoon joka kesällä heittäytyy ruokapöydän yli tietyssä kulmassa. Tuntuu että asunto on henkilö, jonka hylkää. Ja oma koti on karua nähdä kohta paljaana, elämä pois vietynä.

Vaikka jääminen tuntuu jämähtämiseltä, ei paremmalta vaihtoehdolta. Ei, en halua asua täällä ikuisesti. En vaikka tiedän sopivan juoksulenkin lentokentän ympäri ja kotiovelle saa tilattua kiinalaista ruokaa. Vaikka uusi koti vaatii uusia huonekaluja ja aikaa tavaroiden oikeiden paikkojen löytymiselle. Ja rutiinit! Aamuisin täytyy kaavoittaa uusi systeemi. Ehkä joudun hampaiden pesun jälkeen pukemaan jo vaatteet ennen meikkaamista, ehkä voisin vihdoin opetella valitsemaan ne illalla valmiiksi, kunnes siirryn alakertaan. En kuitenkaan välty siltä, että tavara on aina väärässä kerroksessa, mutta tuntuu hyvältä, että koti olisi ikään kuin jollakin tavalla vähän enemmän oma. Voi maalata seinän ja laittaa saunan päälle kun haluaa. Unohtaa saunavuoron ja luoda meidän oman saunomistradition. Voi suunnitella laittavansa pihalle jotakin kasvamaan jonka kituamiseen voi turhautua.

Muuttaminen tuntuu eteenpäin menolta.

Tässä kuussa muutetaan kohti uutta. Fiilistellään vielä vähän tulevia vanhoja hoodeja, tehdään viimeistä kertaa joitakin asioita, ja kerätään listaa uutta varten. Kodista, vaikka kuinka väliaikaisesta, täytyy tehdä edes joltakin osalta paikka jossa on hyvä olla.

Koti Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Huono feministi

Roxanne Gay: Bad Feminist

Minä täällä näin. Minä olen se huono feministi. Kiitos Roxannen, uskallan myöntää sen.

Kun Maria Veitola kysyi Sara Siepiltä suorassa tv-lähetyksessä ”oletko feministi?”, olisin ollut yhtä ahdistunut kuin haastateltava. Ei siinä voi vastata ei, tietenkään. Eikä aikoisikaan. Mutta hiki puskeutuisi pintaan studiolamppujen lisäksi jatkokysymyksille jos vastaan kyllä. Määrittelw, tarkenna, miten. Voiko niihin vastata väärin?

Olen väistelly feminismin käsitettä sen aggressiivisuuden vuoksi. Olen nostanut peukkua, mutten ole osannut argumentoida omalla äänelläni. En ollut perehtynyt käsitteeseen niin syvälle, että olisin osannut ja uskaltanut muodostaa omaa mielipidettä. Tottakai olen feministi, tottakai siinä kuuluu olla aggressiivisuutta, koska silittely ei auta, kun kyseo on perusteellisesta ihnisoikeudesta olla tasa-arvoinen. Kaikessa.

Mutta arastelin, koska pelkäsin olevani vääränlainen. Kunnes tuli elokuu, luin Aino Vähäpesolan Onnenkissaa ja Roxanne Gayn Bad Feministiä, ajauduin myös pitkän tovin jälkeen Mutsie-blogin äärelle. Vähän kuin dieselmoottori, ei kiihdy kovinkaan nopeasti, mutta sitten puksuttelee menemään kun on kerta käynnistynyt.

Havainnoin ympäristöä. Sen sijaan että peiliin teipattut kuukautissiteet, voimaantumistarinat ja tissi flash mobit olisivat ainoa oikea väylä, tajusin että ne ovat yksiä väyliä monista. Mietin oikeutta omaan sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen tai oikeutta päättää itse onko vilahtava nänni seksuaalinen vai ei. Mietin pääministerin pukeutumista ja toisaalta sitä, että hän pukeutuu neutraalisti ettei siihen vaan hänen ammattitaitoonsa kiinnitetä huomiota.

Ja sitä kuinka feminismiin liittyy myös epätäydellisyys.

Kehittyykö ihminen vai kehittyykö sittenkin

Aino Vähäpeson Onnenkissaa lukiessa pohdin sitä kuinka hän ihastelee Edith Södergranin kieltä, tutkii niitä feministiseltä lukukulmalta. Muistan itsekin ihastelleeni Edithin runoa. ”Minä olen neutri..” Kuinka runo soveltuukin tähän päivään. Kuinka edisrykseölillinen hän olikaan.

Toisaalta taas, kun ihailemme kuinka joku on ollut edellä aikaansa, on siinä jotakin surullista. Että jo tuolloin asiat olivat kuten ne ovat tänään. Me emme etene muuta kuin sillä lyhyellä kaarella, oman elinaikamme janassa.

Ihminen poikkeaa muista eläimistä siinä, että se pystyy kasvattamaan loputtomasti tietomääräänsä kumulatiivisista tieteistä, teknologiasta, mutta kaikki mikä liittyy lajitovereidensa suhteisiin ja kohtaamisiin – sidoksissa aikaan – on ihmiselle mahdotonta. Niissä se ei edisty, ei poltiikassa eikä etiikassa, rakkaudessa, vaan on loputtomassa lähtöpisteessä.

Näin kirjoittaa Anna-Kaari Hakkarainen Dioraamassa.

Toivottavasti kuitenkin jokin asian edistyy. Ehkä. Mutta pirullisen hidasta se on. Suurin merkitys on kuitenkin viestikapula jonka loputtomassa juoksussa antaa seuraavalle. Millä ajatuksilla, saatesanoilla.

Jos mietit ”millainen feministi minä olen”, tai jos epäilet olevasi huono sellainen, tutustu Roxanne Gayn Bad Feministiin. Se että myöntää nauttivansa sarjasta joissa on äärimmäisen seksistiset asetelmat tai tekee toisinaan valintoja jotka eivät ole feministin oppikirjasta, ei tarkoita että on totaalisesti väärin. Koska joissakin asioissa ollaan huonoja, koska ollaan ihmisiä. Tärkeintä on kapulan ydinsanoma.

Puheenaiheet Kirjat