Mielen, hartioiden, elämän. Korvakorujen, ajatusten, repun. Nyt ajattelen kyllä sitä konkreettista, näkyvää, yksityistä ja samalla julkista painoa. Elopainoa.

Luen kappaleen sieltä, toisen täältä Virpi Hämeen-Anttilan kirjasta Paino. Kuusikymmentä vuotta, selkärikko, kymmeniä kiloja ylipainoa, sitten kymmenien kilojen edestä energiavajetta ja jumppaa, syömishäiriöitä, masennusta ja lapsuudesta kasailtua pohjaa jonka päällä tasapainoilla.

Olen kaksi kolmasosaa elämästäni miettinyt enemmän tai vähemmän painoa. Puhkikuluneita housujen haaroja, vaakanumeroita, sitä kuinka koon vuoksi jää tanssilattian reunalle, sitä miltä näyttää voimistelujoukkueen rivissä. Muistan kuinka hermostuin kun minut aina laitettiin kaikista pienimmän voimistelijan viereen kuvioissa. Mutta en muista aikaa jolloin ostin vaatteitani senttikoossa. Lähimpänä on turhautumiseni lapsettomuushoitojen edessä, kun en saa muutosta joka voisi vaikuttaa myönteisesti. Osittain siksi, että tässäkinkö asiassa olen saman kysymyksen edessä. Että tuo ja tuokin saa lapsia ja ihan oman itsensä kokoisena.

Työkaveri esitteli alkuvuodesta kuvia itsestään jotka toimivat hänen inspiraationaan. Enemmän salaattia, enemmän askelia. Hän on yhä samassa tilanteessa. Enemmän salaattia, enemmän askelia. Toistuvassa paastokierteessä. Kuinka uuvuttavaa käyttää niin paljon aikaa ja energiaa tähän.

Kaksi kolmasosaa elämästä sellaisen käyttöön mikä ei vie mihinkään, on uuvuttavaa ja kuluttavaa. Ystävystyn Hämeen-Anttilan kirjan sivuilla seikkaleviin pieniin tyyppeihin jotka elävät ristiaallokossa. Tee näin, älä tee näin, syö tätä, älä syö tuota, liiku, rentoudu.

Ei ole helppoa päästä oman itsensä ja maailman kanssa tasapainoon. Luoda muottia itse itsestään. Kun muistaisin, että tämä on ainoa keho joka minulla on eikä sitä saa väkivallalla kohdella. Ei kurituksella eikä piilottelemalla. Mutta työtä sen eteen on tehtävä, ehkä hieman erilaista kuin kaikki vuodet on kuvitellut.

Minulla on sitkeä kummityttö. Hän on ajatuksissani hieman pelokas sekä itsepäinen, josta ei tullut vaaleanpunaista prinsessaa. Ei tarvinnutkaan, tietenkään, tässä kummi oppii kummilapseltaan. Minähän se olisin halunnut vähän hörsöillä ja satujumppaan.

Hän löysi oman lajinsa, nyrkkeilyn. Siinä on jotakin hurjaa kun näen videolta tuon pieneltä (tosin joka kerta vähemmän pieneltä) tuntuvan ranskanlettipäisen tytön nousevan kehään. ”Kuudesosa kummiaan” ei tässä tapauksessa ole sitkeys ja sinnikkyys jota ihailen hänessä.

Oli hienoa päästä hetkeksi omasta sohvannurkasta sellaisen nahkoihin ja silnien taakse, jolle nyrkkeilykehään nousu on intohimo. Tuo hurja laji joka vaatii fyysistä ja psyykkistä kuntoa. Halua ja sitkeyttä.

Inga Maggan Varjonyrkkeilijä on kertomus intohimosta, tavoitteellisuudesta, sinnikkyydestä. Se on myös tarina vallan väärinkäytöstä jonka jälkeen jää vihan lisäksi tunne ettei riitä. Tarinaan uppoutuu ja kieli on kirkkaan ihanaa. Kuvailevaa, mutta ei kiemuraista vaan eteenpäin houkuttelevaa.

Kirja kertoo kahden naisen tarinaa nyrkkeilysalin ja taideluokan miljöössä. ”Miksi minun kehoni on niin vähän minun?” nousee keskekseksi kysymykseksi nuorten naisten kasvussa.

Syvennyin lukemaan (ja kuuntelemaan, toimii myös äänikirjana!) kappaleisiin joissa kuvailtiin grafiikan valmistusta, taidetarvikkeita ja tekniikoita. Jännitin niissä osioissa joissa harjoiteltiin ja juoni kulki lähes trillerimäisellä otteella. Luin tämän hetkessä, niin miellyttävä lukukokemus tämä oli.

Jäin myös miettimään kuka kirjan varjonyrkkeilijä oli ja kenelle? Jos olet lukenut kirjan, mitä tuumit tähän?

niin. 15-vuotiaan kertoma vain