Junassa. Yritän kuvata ikkunan juoksevia vesipisaroita. Ne todellakin ovat kuin helminauhaa, joka alati muuttuu ja joista tunti, kaksi, sitten valo vielä välkehti. Mutta silmä katsoo näkymää eri tavoin. Silmät näkevät mustalle kankaalle, illan pimeyden verhoa vasten, siveltimen tavoin levitetyn pisaroinnit. Kameran silmä tallettaa heijastuksen junan sisältä. Mustan harmaat tuolit, tietokoneeni sinisen heijastuksen, oman pärstäni jähmettyneenä kuvauksen vaatimaan tarkkuuteen ja toiselta puolelta käytävää VR:n vihreän ja valkoisen roskapussin kyljestä. Tämä on niitä hetkiä, kuin talvella hanget. Et vain voi tallettaa sitä puhelimeen ja pujottaa muistoa taskuun. Voit eläytyä hetkeen tai avata Facebookin.
Kuvittelen helposti, että saan junamatkalla, neljä ja puoli tuntia, merkittävän to do -listan tehtyä. Etsi kuva ystäväsi muistokirjaan, kirjoita monta blogipostausta, lue multimodaalisen kirjoittamisen kurssiaineistoa, etsi ja tilaa treenikengät, joilla voi ensisijaisesti tanssia ilman että nilkat nujertuvat. Hae työpaikkoja, lue kahta kirjaa. Koita välttää June’s Journeyn pelaamista puhelimellasi. Tarkasta Torista löytyisikö sieltä sänkyä, levitettävää sohvaa ja ruskeita bonanza -tuoleja (ensi kuussa puhun näistä enemmän).
Odotan että lista vain tekisi itse itsensä, tuijotan ikkunaa, käärin ravintolavaunun riisipiirakan kääreestään ja vastaan äidille, että kyuri on aikataulussaan ja kiskot käy. Haron takkuja auki, luen kappaleen verran Shirley Jacksonia ja postaan uuden kuvan @keskeneraistenklubi -tilille. Selaan blogeja ja pohdin mistä erään bloggaajan raivokas feminismi on ryöpsähtänyt. Kuinka moni nautti #iamwithsanna myötä julkaistaessaan itsestään seksikkään, voimakkaaan ja rohkean tukikuvan. Kuka ei tahtoisi itsestään kansikuvaa.
Lopulta yritän tehdä loput viimeisen tunnin aikana, aikaoptimisti uskoo vielä naurettavan pitkälle pystyvänsä kaikkeen.
Heikkouteni aikaoptimistina on juuri siinä, että kuvittelen muiden ehtivän tehdä KAIKEN tuon. Itseasiassa olen melko varma, että muut ovat tehneet suurimman osan listoistaan jo aiemmin ja nyt tekevät jo seuraavia asioita. Minä olen vain se laiska joka töitään luettelee. Syytän somen mustaa aukkoa joka vain imee puoleensa ja minä olen heikko sen edessä. Annan resiinan kulkea itsestään sivuraiteille.
Asiat tarvitsevat aikaa, muistutan. Pieneltäkin tuntuva asia vaatii aikaa ympärilleen. Yritän ottaa puolisostani mallia joka valitsee yhden tehtävän yhdelle päivälle. Yritän ottaa mallia enostani joka nopeasti lähtee vierailulta kotiinsa ”mökkiä lämmittämään” tai koska seuraavana päivänä on siivouspäivä. Yritän oppia kaveriltani joka jättää kahvin väliin, koska täytyy pakata vaikka reissu on vasta viikonloppuna ja on maanantai. Koska asiat tarvitsevat aikaa ympärilleen.
Olin lannoittanut maamme hautaamillani aarteilla, täyttänyt sen pintakerrokset marmorikuulillani ja hampaillani ja värikkäillä kivilläni, joista kaikista oli ehkä jo tullut jalokiviä, ja niistä oli kasvanut maan alle vahva, tiheä verkko, joka ei koskaan hellittänyt vaan piti lujasti otteensa ja vartioi meitä. -Shirley Jackson, Linna on aina ollut kotimme
Kuinkahan paljon Virginia Woolfin täytyi nostella kiviä taskuunsa, että sai hukuttauduttua. Nicole Kidmanin Virginialle näytti riittävän muutama kämmeneen sopiva kivi elokuvassa Tunnit.
Kuva: Pixabay.
Kun katson Stephen Daldryn ohjaaman elokuvan jokikohdan uudelleen, ei Virginia nostakaan taskuunsa puutarhamaisemasta poimittuja siloisia kiviä, sellaisia joita voi heittää leipinä ja ne hyppivät ainakin kolme kertaa ennen pohjaan vajoamistaan tai joita saa Etolasta kukkaruukkujen pinnalle. Kuvassa vilahtaa vain yksi terävä ja suuri murikka, niitä oli varmasti useampi, mutta hämmästelen muistia. Olin varma, että kivet joista voisi käyttää sanaa ”pebbles”, hieroutuivat taskussa kuin marmorikuulat toisiaan vasten. Pirunpellon pohjakivet miniatyyrinä. En ole vieläkään lukenut Virginia Woolfia. Kesällä yritin kuunnella Orlandoa, mutta mieli karkasi. En ole lukenut Omaa huonetta, Majakkaa tai Mrs. Dallowayta vaikka olen näyttävästi ostanutkin omaan hyllyyn Woolfia vakuuttaakseni, ehkä ennen kaikkea itseni. Ehkä tulisikin kokeilla päiväkirjoja.Tai ehkä lisään ikilistalleni Michael Cunninghamin Tunnit.
Marmorikuulat. Yhtä miellyttävä suussa kuin pebbles on marbles. Marmorikuulista tulee mieleen elokuva Amelie jossa tapahtuu kaikkea kiehtovaa niin paljon, että osan unohtaa matkalla. Muistaa vain tunteen, että se oli omalaatuisen ihana. Tekee mieli crème brûléeta (valehtelisin jos väittäisin, etten googlettanut oikeinkirjoitusta) ja alkaa pohtia minne kaikki puutarhatontut katosivat pihoilta. Mistä ne alun perin tulivat, miksi niitä oli kaikilla, kuka sanoi lopulta ääneen, ettei voi sietää niitä ja sitten kaikki olivatkin halkeilleena kaatopaikalla. Puutarhatonttu on jotenkin kummallinen hahmo, näkymättömät saunatontut puolestaan tosia, rakastettuja. Mummomme pihalla puutarhatonttuja oli aikoinaan kaksi, täytyykin kysyä kuinka niille kävi, ehkä haalistuivat ennen kadotusta, joille annoimme nimet. Tarmo Taavetti ja Jorma Jooseppi.
Kiviä suussa
Vaikka sana pebbles tuntuu miellyttävältä suussa, konkreettinen kivi ei. Lapsena leikkipuistossa, kun tarjottiin karkkia, pyydettiin sulkemaan silmät, saikin suuhunsa kiven. En koskaan ymmärtänyt miksi noilla tytöillä oli tarpeena aina keksiä jotakin ikävää. Mistä heille tuli edes mieleen täyttää karkkiaski kivillä ja syöttää niitä makeannälkäisille. Muutenkin olen miettinyt, aiheutinko ihmisissä ärsytystä toisinaan, sillä sain usein erikoista nälvimistä osakseni tytöiltä joita en juuri tuntenut ja myös tytöiltä joista pidin. Ehkä siksi läheisimmät lapsuuteni kaverit olivat poikia. He eivät koskaan syöttäneet kiviä eivätkä pajunköyttä. Toinen tarina kivien syöminen ei liity minuun vaan Mariamiin. Päähenkilöön Khaled Hosseinin kirjassa Tuhat loistavaa aurinkoa. Hyvä kirja, vaikken ole vielä sitä lukenut loppuun. Kuinka voin sanoa hyväksi, tiedän vain. Jätin kirjan kesken hyllyyni, koska se oli rankka ja kaipasin jotakin kevyempää, toisenlaista, elämääni silloin. Luen kirjan vielä loppuun. Ehkä tänä vuonna. Uskon että teen sen ennen Woolfia.
Olen kotoisin kivikaupungista, kiven sylistä, kuten eräs kirjailija on kirjoittanut. (Sekin on kirja, en ole sitäkään tässä ehtinyt.) Pieni kotikaupunkini on syntynyt kaivoksen ympärille ja lapsena rakastin kivimessuja joita järjestettiin joka heinäkuu. Mietin hartaasti mihin markkani käytän ja harmittelin vielä vuosia jälkeenpäin, etten ostanut vihreitä apilakorviksia vaan tyydyin sinisiin (joku oli jo ostanut vihreät koska mietin niiin hartaasti). Kosketin kivien kylmiä tasaisi pintoja, ihastelin kiiltoa ja kääntelin pulloja joissa oli lehtikultaa. Kun tulimme siihen ikään, että Ilosaarirock alkoi houkutella, olin oikeasti hieman harmissani että ne sattuivat SAMALLE viikonlopulle. Kaverini (olin saanut tyttökavereita jotka joivat kanssani muka sokerihumalaan 0,07 % siideristä, perustivat bändin jossa ei koskaan laulettu mitään ja joiden kanssa koimme monta elämänvaihetta ennen lukion päättymistä) eivät ihan ymmärtäneet harmitustani.
Voimakiviä
Keväällä kuuntelin Karita Tykän suureellisesti nimetyn kirjan Hyvä elämä. Toisaalta, ehkä sana hyvä, ei olekaan suureellinen. Sehän on aika neutraali. Vähän jopa keskinkertainen. Työkaverini kertoi aloittavansa päivänsä kuuntelemalla Tykän ääntä. Hän oli oikeassa äänestä. En muista kirjasta paljoakaan vaikka se sisälsi paljon kauniita ajatuksia. Mutta muistan Tykän innostuksen voimakiviä kohtaan joita hän pudotteli myös poikansa reppuun onnea tuomaan. Se hämmensi kuinka paljon hän näihin kiviin uskoi. Toisaalta, ovathan ihmiset aina uskoneet onnenamuletteihin, jäniksenkäpälistä korukiviin. Helmikuussa syntyneenä minun onnenkiveni pitäisi olla ametisti, mutta olen aina vierastanut hieman sen violettia sävyä ja toivonut, että olisi saanut jonkin vihreän kiven. (Niin, minulle eivät kelpaa orvokit, eivät ametistit.)
Kun keväällä vierailimme Hangossa, löysin merenrannasta valkoisen kiven jota kannoin taskussani eteläisimpään kärkeen asti ja huomasin hierovani kiveä jatkuvasti. Sen muotoihin oli mukava tutusta ja kosketus tuntui miellyttävältä. ”Se joka on pidellyt aaltojen muovaamaa kiveä kädessään, tietää että jatkuvalla hyväilyllä on ihmeitä tekevä voima.” Tai jotenkin niin Tabermann aikoinaan kynäili. Se viinilasi on jo hajonnut joka lauseesta muistutti. Jäin joka tapauksessa miettimään miksi lynkkasin ja ihmettelin Tykän tapaa luottaa kiviin ja kristalleihin, jos itse olin jo lapsena pitänyt kiviä aarteinani ja nyt silittelin yhtä taskussani. Jätin kiven tuulisimmalle paikalle, mutta merkitys jäi. Se kulki matkassani vain hetken, enkä olisi sitä kirjahyllystä käsin enää muistanut.
Kiviä kirjoissa.
Kiven sisässä. Papillon.
Kivet, maan luut. Vihreä noita.
Kivipaasi. Aikamatkustaja Outlanderissa.
Kivitys. S. Jacksonin Lottery novelli.
(Joskus päässä ”soi” toistuvasti jokin sana, termi tai lause. Nyt toistuu Puuparta entin ”They have business with the Orcs. My business is with Isengard tonight, with rock and stone!” mukavala ulvovan hitaalla skottiärrää pärskyvällä soinnilla.)
