Tänään oli kopsahtanut postiluukusta Simpukan (Lapsettomien yhdistys Simpukka ry) jäsenlehti. Se on  ulkonäöltään hyvinkin perinteinen jäsenlehti, selkeä ja hieman luotaantyöntävän neutraali. Lehti on kuitenkin antaa lapsettomuudelle sen monet kasvot, lisää tietoisuutta, ehkä auttaa, antaa vertaistukea tai turhauttaa. Tämän numeron ajatuksista jäin pohtimaan näitä.

Toisella kierroksella- Lapsenlapseton haluaa näkyä ja kuulua. Tarina kertoo naisesta joka on jo toisella lapsettomuuskierroksella. Hän ei koskaan saanut syliään täytetyksi, ei vaikka talo oli hankittu ja haaveet valmiina. Nyt hän kokee lapsettomuuden toistamiseen isovanhemman näkökulmasta. Toinen kierros tuntuu armollisemmalta, mutta pahalta silti tuntuu.

Tahaton lapsettomuus miehen kokemana. Miehet puhuvat varmasti vähemmän lapsettomuudestaan, mutta kipua se ei vie pois. ”Minua ei huomioitu tai tuettu mitenkään. Minä olin täysin ulkopuolinen ja ainoastaan siittäjä.” Ehkä me naiset saatamme usein omia pahan olomme ja koska lapsi kasvaa meidän sisällämme, tuntuu että koko keho huutaa jotakin mihin sen olisi luonnollista kyetä. Mutta miltä tuntuu miehestä joka kokee itsensä kykenemättömäksi. Tai joka kokee hoitokierroksilla, että ei ole yhtälailla tasavertaisesti mukana. Lisäksi itsellisellä miehellä ei ole mahdollisuutta hankkiutua vanhemmaksi samoin kuin naisen.

Työntekijä lapsettomuushoidoissa. Pohdintaa siitä kuinka lapsettomuushoidot voidaan ottaa huomioon työpaikalla. Kertoako vai pitääkö salassa, kuten moni varmasti tekee. Kuinka jaksaa töissä, kuinka saada nopeallakin ajalla vapaaksi tarvitsemiaan päiviä.

Itsellisen äidin tarina. Artikkeli kertoi kuinka haastattelun äidillä vaan vahistui tunne siitä, että hän haluaa äidiksi. Avioliitossaan ollessa hänellä ei ollut samaa tunnetta, ehkäpä jokin osa ”biologisesta kellosta” on totta. Kuinka yksin lapsen hankkiva pohtii toisen vanhemman puuttumista ja kerää lähelleen muita aikuisia jotka ovat tukena. Kuinka avunpyytäminen on prosessi ja kuinka olla rohkea kun sydän sanoo jotakin. Vaikka siihen menisi viisi vuotta ja monta suruprosessia.

Lisäksi lehden loppupuolella oli lyhyt juttu siitä miltä tuntuu jälleen kerran kohdata yksiviivainen testi. Kuinka mieli päättää testin olevan rikki tai kuinka huutoitku saadaan loppumaan erään sitkeän pirulaisen voimin, toivon avulla. ”Se kaivaa lattialle paiskatut unelmat ja pöyhii ne taas henkiin.” Ei tiedä onko toivolla mustaa huumoria hihoissaan vai vain vahvat siivet. Tämä juttu oli kuin olisin sen itse kirjoittanut.

Jäsenlehdessä käy myös ilmi kuinka monimuotoinen ilmiö lapsettomuus on ja kuinka paljon siihen liittyy vielä lääketieteellisesti mysteerejä joiden tutkimisiseen menee varmasti vielä kauan. Ymmärrämmeköhän koskaan prosessia täysin vain pysyykö siitä aina osa jonkinlaisena mysteerinä. Olisiko lapsen syntymä enää ihme jos lääketiede osaisi koodata sen kokonaan auki?

Jätän lopuksi lehden lojumaan sängylle takakansi näkyviin. Kuvittelen että tuo pieni ihminen Felicitaksen mainoksen kuvassa olisikin elävä. ”Huomenna se voi olla totta”.

Simpukan sivuille pääset täältä.

Simpukat

”Kaikilla simpukoilla on kaksiosainen, saranallinen kuori. Kuori muodostaa kasvaessaan renkaita, joita voidaan käyttää simpukan ikää määritettäessä.”

Ajatella että simpukan kuoren erittää vaippaliuska. Kuinka sattuikaan. Simpukasta tulee mieleen helmet. Kivenmurusista kasvaneet hohtavat aarteet joita romanttisissa kertomuksissa sukelletaan neidoille ja joista punottuja nauhoja pidetään avonaisten mekkon kanssa solisluiden päällä. Itse simpukat elävät vede pohjalla, liejussa. Ne raahautuvat eteenpäin jalallaan ja pitävät itsensä raa´alla lihasvoimalla kiinni kun joku yrittää katsoa sisään väkisin.

Täytyy ymmärtää että simpukka itsessään on jo ihmeellinen, ei vain se minkä pystyvät hiekanjyvistä valmistamaan.

Edellisen postauksen automatka auttoi hieman ajattelemaan sitä, ettei tee asioita väärin tai oikein verrattuna toisiin. Ei ole greippimehun juomatta jättämisestä tai huonoista tavoistaan kiinni, ettei itse ole onnistunut ”hankkimaan” lapsia. Ettei lapsi ole ansio. Lahjaksi, jotkut sanovat.

Mutta on eri asia ottaa askel sitä hyväksymistä kohtaan, kuin kyetä vielä käsittelemään sitä kokonaisuudessaan. Automatkan esimerkit olivat kaukana minusta. En tiennyt miltä tytöt näyttävät, en tiedä mistä he pitävät, enkä jaa heidän kanssaan muistoja.

Mutta kun lapsiuutiset sattuvat hyvin lähelle, sitä vaikeampaa asian kanssa on. Vaikka sitä enemmän toivoo heille kaikkea hyvää. Mitä lähempi ihminen saa lapsia, on väistämätöntä että arki muuttuu ja alkaa pyöriä pienen ihmisen ympärillä. Se on ymmärrettävää, mutta vaikeaa. Yksi syy on siihen, ettei keskusteluihin enää kenties osaa ottaa kantaa, suurempi se että se muistuttaa itseä omasta lapsettomuudesta. Varmasti on ystävyyksiä ja suhteita joissa keskustellaan pääosin aivan muusta kuin lapsista. (Se on hienoa.) Mutta on myös suhteita joissa ei puhuta mistään muusta.

Ehkä tämä on asia mitä toivoisi hienovaraisesti heiltä joilla on tahattomasti lapsettomia ystäviä. Sikäli kun lapseton on osannut sen kertoa. Ei omaa muuttunutta elämäntilannettaan tarvitse piilottaa, teeskennellä muuta. Mutta kenties käsittely aiheen tiimoilta voisi tapahtua jonkun muun ihmissuhteen parissa. Sitä hienovaraisuutta miettisin. Jos lapseton ei kysele intensiivisesti lapsiarjesta, siitä kertominen voisi pysyä kevyenä.

Ei ole helppoa pyrkiä nauttimaan illasta ystävän kanssa joka on kahden kuukauden yrityksen jälkeen onnistunut ja tahtoo ohjailla keskustelua koko ajan vallitsevaan tilanteeseen. Noin minäkin varmaankin tekisin, sitä on kuin rakastunut kun haluaa koko ajan puhua ihastuksestaan, päästä mainitsemaan nimen edes ehkä noin viisitoista kertaa. Tottakai ihminen puhuu asioista joista hän on innostunut.

Mutta tämä on niin henkilökohtainen asia, että olen antanut, ja saanut luvankin, olla itsekäs. Tämä asia on jotakin missä suojelen itseäni. Senkin varjolla että ystävä loukkaantuu. Tämä on asia jossa sanon, että minä en voi jakaa kaikkia asioita kanssasi, onneksi sinulla on muita joiden kanssa voit. Kyllähän sitä miettii, että mitä sitten jos käykin hyvin, sittenkö sitä vain sanoo, että ”no nyt voidaan keskustella ja jakaa kokemuksia”. Että jos minä en saa samaa kuin sinä, en ole sinun kaveri.

Kuulostaa kamalalta. Mutta en ole tällä hetkellä kovinkaan miellyttävää seuraa, kun en mahdu omiin nahkoihini ja omiin olotiloihini jos joku oikein läheltä tahtoo puhua vain housujen pieneksi jäännistä, koska raskaana. Alkoholittomista juomista, koska raskaana. Juuston poisjättämisestä hampurilaisesta, koska raskaana. Jäätelön pakollisesta ostosta, mutta ongelmista kioskilla, koska raskaana eikä tuutin vieressä ole merkintää ”sopii odottaville”. Kyse on ensisiajaisti miten asiaansa korostaa.

Tahdon uskoa, että jos puhuu rehellisesti, sekä toiselle että itselleen, antaa itsensä olla itsekäs ja suojella itseään, on yrittänyt kaikkensa mitä inhimillisyydessään voi. On sitten lempeä, kuunteleva ja lähellä jossakin toisessa asiassa.