Olen matkalla kotiin. ”Kotiinkotiin” eli sinne missä juuret tiukasti seisovat kaivoskaupungin maassa. Sinne missä ihmiset joista minä olen lähtöisin ja ihmiset jotka ovat olleet oleellisesti alkutaipaleellani kasvattamassa, jatkavat elämäänsä vaikka itse lähdin.

Äidinäitini tuli äidiksi ollessaan alle kahdenkymmenen, mummoksi nelikymppisenä. Jos olisin silloin osannut katsoa, olisin huomannut kuinka ollessamme kaksin vaatekaupoilla myyjät päivittelivät, että ”hän oli mummo, uskomatonta” ja mummo tunsi mielihyvää. Isäni äiti oli tosin vielä jonkun vuoden nuorempi kuin äidinäiti. Heitä ei meinattu päästää osastolle vierailemaan kun eivät olleet ottaneet uskoakseen, että nämä kipsuttelevat rouvashenkilöt olivat isovanhempia.

Olin molempien mummojeni esikoinen joten olihan siinä ihmettelyä ja jotakin uutta kaikille.

Äitini sai minut ja veljeni myös parikymppisenä. Kun äitini oli ikäiseni, olimme lähestymässä milleniumia, ostimme kimaltelevia asusteita siirtyessämme uudelle vuosituhannelle ja kävin viimeistä ala-asteenluokkaani. Pidin varmaankin kaulassani tuolloin sitä Usko-Toivo-Rakkaus -kaulakorua, kiharsin discoon enkelikiharoita lämpörullilla ja olin sentään ihastunut luokan uuteen poikaamme sen sijaan että olisin yhä vain haaveillut samasta pojasta kuin viimeiset viisi vuotta. Muistan äitini kolmekymppiset, että hänellä oli päällä spagettiolkaiminen kukkamekko johon kuului samasta kankaasta t-paita, ja kuinka hän piti vuosia seinällä ystäviltään saamaa kollaasia jossa oli teksti ”Oon kolmekymppinen, oon kolmekympinen, edessä on raju putki rilluvuosien.” Hänen läheiset ystävänsä olivat viettäneet viimeiset kymmenen vuotta kasvavien lasten kanssa.

Takana on raju putki rilluvuosien

Raju on hieman liioiteltua. Mutta omassa elämässäni viimeiset kymmenen vuotta on saanut mennä, syödä ja juoda mitä haluaa, huolehtia vain omista tavaroistaan ja omista tarpeistaan. Olen sitä ikäluokkaa, että oma mukavuudenhalu on jo niin vakio, että lapsien saapuminen joukkoon kauhistuttaa. Uskon tosin että ”rilluvuodet” ovat jotakin aikaa elämässä joita jokainen tarvitsee tavalla tai toisella.

Tiedän että äitini tahtoisi mummoksi. Hänen ystävillään on jo lapsenlapsia joten tämä lapsettomuus koskettaa häntäkin. ”Kun meillä olisi tätä rakkautta vaikka kuinka paljon”, hän pohtii. Hän ei koskaan osoita pettymystä, ei se sitä ole. Mutta minua painaa se etten voi tuoda sitä iloa hänelle.

Joskus luin tarinaa naisesta jota harmittaaa, ettivät hänen lapsena (tai lapsi) tahdo lapsia. Häntä hamitti isovanhempaa koskettava lapsettomuus. Joku kirjoitti vastineen, että se on itsekästä toivoa näin. Mielestäni siinä ei ole mitään itsekästä kertoa toiveistaan ja kaipuustaan. Kirjoituksen aihe ei ollut naisen haukkuminen oman lapsensa valintoja kohtaan, ei väheksyminen hänen elämäänsä, vaan tunteiden kertominen. Lapseton isovanhempikin saa kokea surua tai kaipausta vaikka lapsia mummoja ja pappoja varten tehdäkään (tai saada..).

Yksi lenkki ketjussa

Isovanhemmuus on myös merkittävä asia ja uskon sen myös linkittävän vanhempia ja lapsia toisiinsa. Joulut ovat perheaikaa ja jouluisin tunnen pettymyksen itsessäni kaikista eniten. Omat mummoni, ovat enemmän ystäviä kuin kasvattajia, isovanhemman roolissa saa enemmän valikoida yhteisiä hetkiä, hemmotella ja antaa herkkuja. Antaa pomppia sängyllä, tehdä ostoksia hetken mielijohteesta. Olla sivullisena kotiintuloaikakeskusteluissa ja luodan pääosin iloisia tapaamisia.

Toivoisin myös niin kovasti, että mummoni, molemmat, ehtisivät vielä nähdä minun lapsiani. Pitää heitä sylissään vaikka kädet vapisevat eivätkä he jaksa juosta perässä. Että saisin näyttää omille lapsilleni näitä tärkeitä ihmisiä, että nämä ihmiset olisivat mukanani kaikissa elämänvaiheissa. Kun ei ole mennyt naimisiin tai saanut lapsia, tuntuu toisinaan että jää paitsioon. Sitä on ikäänkuin jonkin ketjun viimeinen lenkki joka riippuu vapaana.

Mummo tosin oli nähnyt unta, että ”juhannuksena hän tulee”, kertoi äiti. Joku juhannus. Mummo on nähnyt myös minun ja veljeni tulon maailmaan. Olisipa mummo oikeassa.