Alakouluikäisenä, ala-asteelaisena, oli trendikästä pyytää joululahjaksi Usko-Toivo-Rakkaus-kaulakorua. Pieni risti, ankkuri ja sydän kilkattivat toisiaan vasten kultaisessa ketjussa pyhäpäivien jälkeen kouluun palatessa. Ankkuri tarttui t-paidan kauluksen lankoihin koukkuväkäsillään vähän väliä.

Toivo on ihmeellinen asia, kuin täysin muista erillinen olento. Se on sitkeä pirulainen joka pitää hengissä. Ankkuroi kun myrskyää, hilautuu kyytiin kun on myötätuulta. Kun jysähtää, sade hakkaa ja pelottaa, se iskee maahan painona. Muttei katoa.

Toisinaan tuntuisi jopa vähän helpottavalta jos toivoa ei olisi. Voisi päästää irti ja yrittää hyväksyä asia. Ajelehtia jonnekin tyyneyteen. Tai edes edetä jonnekin suuntaan. Mutta toivo joka kuussa näyttäytyy jälleen, täyttää mieltä kuin sadevesi ulosjätetyn kastelukannun säiliötä. Piripintaan kunnes tulvii yli. Mutta ei ole tiedossa sitä kasvimaata, kukkapenkkiä, lumipallopensaita, jota ravita sadevedellä.

Toivo pysyy hengissä jollakin maagisella voimalla, kulkee kuukautiskierron mukana hormonien seurana. Se on toisinaan kuin tuttu jonka seura väsyttää välillä, mutta joka ilmestyy joka kerta pyytämättä paikalle. Toivo ei jätä yksinäiseksi. Se on sinnikäs.

Pullopostia

Pienelle merirosvolle

Hei Sinä. Emme ole vielä tavanneet, mutta mielikuvissani olet toisinaan jo vieressäni ja niin olemassa kuin vain mielikuvitus antaa periksi. Se on kummallista, sillä voin kuvitella kuinka pehmeältä tukkasi tuntuu, uskallan veikata että sitä syntyessä on, sillä meillä molemmilla oli tumma tukka parkuessamme shokissa, kun meidän oli siirryttävä turvallisesta sydämen sykkeestä ulos kirkkauteen. Mutta kun yritän nuuhkia, että miltä ne vauvat sitten oikein tuoksuvat, en haista mitään.

Etsin sen vanhan riipuksen jos ankkurista on apua, piirrän merirosvokartan ja lupaan välttää salmiakkipääkalloja, lempikarkkejani, verenpaineen vuoksi, heti kun ilmoitat tulostasi. Ostan isällesi apteekista silmälapun ja pyydän säveltämään uuden Hulabaloobalai -laulun. En palauta alimman laatikon viinipulloa kauppaan vaan sujautan sisään tämän kirjeen ja laitan aalloille keinumaan.

Tässä seikkailussa erikoista on se, että tiedän jo mitä aarre tulee olemaan, kun sen saan käsiini. Mutta tulet kun tulet, me täällä uskomme olevamme niin valmiita kuin voi olla. Opetellaan sitten yhdessä tutustuessamme toisiimme. Mutta älä tule liikaa äitiisi ja jätä kaikkea viime minuutille tai lykkää lähtöä. Siinä nimittäin jo ensimmäisiä neuvoja. Elämässä säästyy monelta tuskanhieltä jos on vähän säntillisempi. Mutta uskon siihen, että jotta juuri Sinä olet se joka tulee, meidän on vain uskottava että odotus palkitsee vielä.

 Image by marijana1 from Pixabay

..minä (tai me) emme onnistu?

..tämän pitää olla niin vaikeaa?

..haluan lapsia? Onko se oletus, opittu ajatus. Voisiko elämä ilman lapsia olla yhtä hyvää? Mitä jäisin vaille ilman lapsia? Mitä jäisin vaille jos saan lapsia?

..puhun monikossa lapsista? Se kuulostaa yleiseltä asialta. Jos puhun yksikössä, se kuulostaa henkilöltä.

..yksinjääminen pelottaa jos jää lapsettomaksi vaikka tietää, että jokainen elää kuitenkin elämäänsä eikä lapsia tehdä itseä varten? Vai tehdäänkö sittenkin. Vai pelkääkö jäävänsä jostakin paitsi, täyttääkö lapsilla jotakin paniikkityhjiötä. Miksi mieleen nousee kuva keinutuolista ja pienestä huoneesta josta vain katsellaan ulos ikkunasta erillisenä siitä.

..kaipuu äitiyteen on niin kova vaikka sitä ei todellisuudessa voi tietää miltä se tuntuu ennen kuin on kokonut sen? Johtuuko se sisäänrakennetusta hoivavietistä tai oman äidin merkityksestä.

..toisille se on niin helppoa, että ”halauksesta tulee raskaaksi” ja toisille ei onnistu millään. Mitä mystistä siellä kehossa oikein tapahtuu tai jää tapahtumatta?

..sitä mielikuvissaan toisintaa omaa lapsuuttaan jos antaa luvan suunnitella hetken miltä tuntuisi hankkia pienelle tavaroita. Minä rakastin Disneyelokuvia (harvassa taitavat olla ne jotka eivät), barbieleikkejä, Barbababoja, Mikko Mallikas ja Minttu -kirjoja, satukirjoja joissa oli pieni tarina vuoden jokaiselle päivälle sekä animaatiosarja Candya.

..miksi lapsettomuuden mahdollista äärettömyyttä on yhtä vaikea käsitää kuin sitä ettei avaruus lopu mihinkään? Johtuuko se siitä, että siihen liittyy suru joka ei Erik Axl Sundia lainatakseni ole ”ihmisen sisällä, missä sitä voi käsitellä. Se kulkee vierellä ja elää omaa elämäänsä”.

..lapsia syntyy tilanteisiin joihin sitä ei toivota tai joissa ei ole mahdollista antaa hänelle turvaa, hoivaa ja mahdollisuuksia, mutta joku sellainen jää ilman joka ainakin uskoo että voisi nuo tarjota?

..toivo pysyy sinnikkäästi yllä kerta toisensa jälkeen?

(Nämä kysymykset eivät lopu. Miksi, miksi, miksi. Eikä niihen ole kunnollisia vastauksia. Ehkä siksi.. Ehkä se tarkoittaa.. Jospa kuitenkin.. Kaikki jää avoimiksi joka sekä antaa toivoa, että on lohdutonta.)