”Saat varmaan puolisostani kumman kuvan nyt..”

Reiluun viiteen vuoteen Helsingin vuosia on mahtunut yksinäisyyttä. Sitä ettei ole oikein kunnolla ketään jolle soittaisi, jota pyytäisi kahville. Jonka kanssa lähtisi tanssimaan myöhään yöhän tai keskustelisi mielenkiintoisista asioista. On tuttuja, työkavereita ja joitakin vuosia sitten tavattuja ihmisiä jotka ovat päätyneet samaan kaupunkiin ja joiden kanssa voi käydä kerran, pari kahvilla.

Pelkäsin että aikuisiällä ei enää saada ystäviä. Jos on jotenkin menettänyt lapsuudenystävänsä, ei enää tule samankaltaista yhteyttä. Välillä on pitänyt puskea enemmän itsestään irti kuin lapsena, nuorena ja opiskeluaikoina. Aikuisena ei yhdistytä työpaikan tai harrastuksen vuoksi vaan arjen leikkitunnit ovat vähissä ja ne tahtoo käyttää ymmärrettävästi hyvin.

On tuntunut onnekkaalta, että on saanut kuitenkin huomata, että ihmisiä on ympärille kertynyt vähitellen. Hän jolta opin, että asiat järjestyvät. Lähdetään vain tanssitapahtumaan vaikkei meillä ole majoitusta, kyllä se siitä. Vaikka yhdellä patjalla. Kun kerroin eräästä kipeästä henkilökohtaisesta asiasta, sain myötätuntoisimman vastaanoton ikinä niin, että kotona herkistyin. Joku kuunteli aidosti.

Ja hän jonka kanssa voi lähteä seikkailuille, kuljeskella ympäriinsä lämpimässä kesäyössä ja istahtaa lippakioskille viinilasilliselle. Jonka asenne ”tienaan riittävästi rahaa, en koe että tarvitse sitä enemmän” on ollut jotenkin ”vau”. Hän joka lähtee livekeikoille ja auringonkukkapellolle.

Ja eräänkin ihmisen kanssa vastikään kävimme museossa kiertelemässä, jakamassa rakkautta lukemiseen ja Tove Janssonin piirtämiin hemuleihin ja mymmeihin. Ja vähitellen keskustelu alkaa mennä yhteisistä mielenkiinnoista henkilökohtaisuuksiin. Puolisot alkavat saada puheissa myös nimiä ja toisesta kuoriutuu mielenkiintoisia yksityiskohtia.

”Saat nyt varmaan kummallisen kuvan mun puolisosta, kun kerron näitä asioita.”

Itseasiassa. Puhumme pääosin itsestämme, myös silloin kun puhumme jostakusta toisesta joka ei ole paikalla, varsinkaan jos juttelukumppani ei häntä tunne. Jos ystävä kertoo, että hänen miehensä on siivousintoilija, hän oikeastaan sanoo ettei itse ole sitä. Tai jos minä kerron että voisin paiskata oman puolisoni kaiuttimet ikkunasta alas, koska ne ovat niin rumat, en varsinaisesti paljasta yhtään mitään siipasta. En muodosta ystäväni puolisosta minkäänlaista kuvaa, vain piirteitä jotka ystävä hänestä kertoo, pyörivät jossakin kuvajaisen lähellä.

Ja olisihan se nyt typerää tehdä päätelmää hahtuvaisten perusteella. Eikä nyt puhuta heistä jotka eivät ole paikalla, vaan lopulta aina puhutaan vain meistä jotka ovat.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

Jos yhden asian menneisyyden minulle sanoisin..

Olen jälleen varannut kirpputoripöydän ja käyn saman ajatuskulun kuin aina. Tämä on kivaa. Pääsen kaikesta turhasta eroon. Ostaakohan tätäkään kukaan (ja juuri sen joku ostaa) ja onkohan tässä liian kallis hinta (ja kun se menee ensimmäisten joukossa oliko liian halpa) ja pistän lisäeuroja tunnepitoisille vaatteille.

Silitän kauluspaidan, valkoisen puuvillaneuleen sekä kirkkaankeltaisen mekon jonka piti olla päälläni joku syntymäpäivä ja josta olen kadottanut vyön. Silitän myös mustan paidan jossa on kauniit pitsit helmassa ja dekolteella. Kankaan satiininkiiltoisessa pinnassa on samettisia pienen pieniä palloja ja kolme nappia joiden valkoinen pinta on paljastaunut hilseilleen mustan kerroksen alta. Olen hyväksynyt etten mahdu tähän paitaan enää, siirtänyt sen ”sitku” -pinosta, sillä vuodet muuttavat myös kehon rakennetta.

Paita näyttää niin pieneltä. Silloin kun mahduin siihen, olin epätyytyväinen kehooni. Sen jälkeen kun en enää voinut pukea punaisia tuulihousuja ja raitaista collegea tai viininpunaisia farkkuhaalareita tummien tennissukkien ja ruskeiden balleriinojen kanssa, olen ollut tietoinen siitä, että ole iso. Suurempi jotenkin joka suunnasta ja läheisimmät ystäväni haaveilivat napakoruista ja minihameista. Aina liian suuri, liian paksu perhoseksi.

Ja nyt kun katson paitaa, se ei näytä lainkaan suurelta. Jos katson vanhoja valokuviani saatan ihmetellä kun en erotukaan niin suurena muiden keskeltä kuin aina tunsin. Se marjapuuronpunainen satiinimekko oli kyllä melko nafti keskivartalosta ja olin siirtynyt S-kokoon jo hyvän aikaa kunnes kaverit jättivät senttikoot. Mutta välillä näyttää siltä, että minä en ole suuri vaan toisinaan joku toinen näyttää kovin pieneltä.

Kunpa voisin mennä ajassa taaksepäin kertomaan itselleni, että näytät hyvältä. lopeta tuo. Voisinpa ihan vähän antaa sitä näkökulmaa joka nyt on. Jos voisin auttaa ymmärtämään kuinka erilaisia vartaloita meillä on, kuinka yleistä selluliitti tai leveät hartiat ovat niilläkin jotka käyttävät tiukkoja mekkoja ja hihattomia paitoja. Kuinka koko ei tule määrittämään tulevaisuudessa sitä että saa tuntea olevansa rakastettu. Ja kuinka tuleva minä miettii, että hyvältähän sitä näyttää.

Voisin toki sanoa myös sen, että säästä edes vähän enemmän, koko ajan. PIenikin ropo, olet sitkeä. Tai vaihda sitä opiskelualaa kun sitä mietit äläkä jää siihen ”hyvään porukkaan”. Tai sitä ettei kannata tehdä b-suunnitelmia, koska huomaa elävänsä sitä eikä kokeillutkaan mikä olisi se a suunnitelma. Mutta niitä asioita ei ehkä voi sanoa, koska nyt en olisi enää se mikä olen. Kaikki ne jotka ovat nyt ympärillä, eivät olisikaan. Olisi ehkä toisia, mutta olisiko yhtä tärkeitä. Tai en olisi oppinut mitä olen oppinut nyt. Miettisin ehkä toisia vinkkejä menneisyyden itselleni.

Mutta oman kehonsa hyväksymiselle tahtoisin menneisyyden itselleni antaa neuvon. Sinun keho, toimiva, liikkuva, tanssiva ja naurava, se jonka ylle on mukava pukea mekkoja ja hameita, sitä pitää kunnioittaa.

Hyvinvointi Oma elämä Ajattelin tänään