Vaikka minulla on puheella käyvä suu ja toivon että voisin siirtää puhe-energian vaihtokaupaksi arkipäivien iltoihin, olen joissakin asioissa tuppisuu. Yleensä asiat ovat niin isoja, että arkailen niistä puhumista, kyseenalaistamista tai toitottamista. Arvelen etten tiedä tarpeeksi, ymmärrä oikein tai loukkaan jota kuta. Tuntuu niin helpolta aina sanoessaan jotakin loukata jotakuta. Näitä asioita, joita arastelen, ovat olleet esimerkiksi black lives matter, kehopositiivisuus, ilmastonmuutos ja kulttuurinen omiminen. Aavistelen että nyt on kyse jostakin syvemmästä ja käännän äänitorvet sisään päin.

Motivaationi harjoitella kuolleen miehen asentoa, hengittelyä ja meditaatiota on korkea. Olin nimittäin alkanut ajatella, että ehkä aktiivisen toiminnan sijaan passiivisuus olisi se tapa, jolla maailma muuttuisi.

Arkailuni johtuu usein siitä, etten ole perillä enkä syöksy intohimoisesti mukaan vaan jään tuumailemaan. En koe, etten välitä esimerkiksi aiemmin mainituista asioista jos en koko ajan ole niistä huutamassa ja hashtagailemassa. Aino Vähäpesola (lainaus yllä) oli osannut sanoittaa sen termin jota olen haeskellut. Passiivisuus. Ei toimimaton passiivisuus vaan ennemminkin ulkoinen passiivisuus.

Kuinka paljon käytämme aikaa ja energiaamme kohkaamiseen. Siihen että toistamme jotakin vääryyttä tai epäkohtaa, niin kauan että siitä kaikkoaa merkitys. Jaamme mustavalkoisia kuvia itsestämme voimaantumisen merkeissä kunnes joku ymmärtää, että haaste on lähteny liikkeelle naisia kohdistuvan väkivallan tietoisuudeen kasvattamisen vuoksi. Toimittaja Maria Veitola nimesi tämän rikkinäisen puhelimeksi.

Taamme mustia ruutuja kunnes ne tukkivat jokaisen syötteen ja alkaa ärsyttää. Ja toisinaan ajattelemme, että tulipa tehtyä päivän hyvä työ ja unohdetaan asia.

Yleensä suurimmalla osalla meistä on yksi ihminen johon voimme eniten manifestoida. Sisälle päin.

Kaikki eivät voi olla niitä kovaäänisiä jotka paukuttavat pamflettiaan kurkku karheana. Osa toimii luontevasti vahvana äänitorvena, mutta turhan moni lähtee siihen mukaan osallistumatta todella. Passiivinen osallistuminen ei tarkoita sitä ettei osallistu lainkaan vaan sitä, ettei kaikkea tarvitse huutaa kovaan ääneen kanavissaan mitä mieltä on, sillä ne ehkä lisäävät tiettyyn pisteeseen asti tietoisuutta kunnes menettävät sanomansa. Minä joka en ole kymmenien tuhansien seuraajien katseiden alla, pystyn kenties vaikuttamaan toisella tavalla, omilla sisäisillä muutoksilla ja ulkoisesti teoilla. Aika pienillä jossakin mittakaavassa, mutta käytöksessä ja toiminassa tapahtuvilla muutoksilla on ulospäin pidempiaikainen voima.

Sanotaan että joogassa kuolleen miehen asento on vaikein. Vaikka se ei vaadi äkkivilkaisulla tasapainoa, voimaa tai äärimmäistä notkeutta vaan kyvyn olla ja rentoutua. Kuulostaa helpolta. Eikä se ole mikään näyttävä asana. Mutta kuolleen miehen asana laittaa meissä joitakin oleellisia palikoita oikeille paikoilleen.

Joskus passiivisuus auttaa meitä myös olla ärsyyntymättä siitä, että koemme meitä sorrettavan. Sukupuolen tai iän tai aseman vuoksi. Turhaa on usein lähteä tähän mukaan vaan enemmän voi saada aikaan kuuntelemalla mitä kovaäänisillä on asiaa, ja sisäistää se omien arvojen mukaiseksi. Se tulee näkymään käytöksessä.

Kirjasta Onnenkissa

Aino Vähäpesolan Onnenkissa on lukutoukkien parissa ollut jo ilmestymisvuonnaan valtavaa suosiota kerännyt teos. Autofiktiivisten ja tyylilajeja keskenään sekoittavien teosten joukkoon istahtava Onnenkissan kerrotaan kertovan ”naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista, raitapaidoista ja siitä, millaista on elää setien ehdoilla rakennetussa maailmassa”.

Melko kattavasti mutta samalla latteasti kerrottu. Onnenkissan esseemäiset kirjoittajan omasta elämästä ammentavat kappaleet kerääntyvät Edith Södergranin runojen ääreen. Kirja on ylipursunutta materiaalia Vähäpesolan valmistellessa graduaan ihaillusta runoilijasta ja niiden feministisestä luennasta. Kirjan minä-kertoja on kipakka mielipiteissään, mutta ennen kaikkea myös omalle elämälleen. Kampaa omia valintojaan ja tekojaan feministisellä otteella. Kirja on täynnä ajatuksia herättäviä huomioita vaikkakin loppua kohden lukijana etääntyy yleisistä, samaistuttavista aiheista kertojan omakohtaisen elämän ympärille. Paitsi jos lukijakin sattuu olemaan kahden ja kolmenkymmenen välissä gradunsa kanssa pakertava jolla on uhkua repiä itsensä irti kaavoista.

Olen kaksinkerroin ja roikotan käsiäni jalkaterien vieressä. Takapuoli osoittaa kohti kattoa. Tämä on rento asento, jossa ei näe muuta kuin omat varpaansa ja lattian. Vartalon etupuoli, joka usein koetaan takapuolta henkilökohtaisemmaksi puoleksi, on suojassa ja piilossa. Välinpitämätön ja rento mutta samalla sisäänpäin kääntynyt asento.

Lainaukset Aino Vähäpesolan Onnenkissasta (Kosmos, 2019)