Pinnalla nyt – Pandemian uusi väsymysaalto, Auschwitzin ammattikirjo ja chunky beanie pipoiset avantouimarit
Kevätaurinko paistaa ja sulavat tiet paljastavat koiranjätöksiä ja taskusta tipahtaneita tai huolimattomasti heiteltyjä kertakäyttömaskeja. Jos kaikki sulava vesi valuisi suureen altaaseen, sen pintaan nousseista asioista voisi päätellä mikä tuntuu olevan se juttu juuri nyt.
Maskit, tietenkin. Koronamelankolian uusi taso. Vielä osa jaksaa nostaa peukkua, hymyillä maskin takana niin että se ulottuu silmiin. Mutta ilmassa on selvästi aalto aallon perään myös uudenlainen, aikaisemmasta poikkeava väsymisen taso. Mondolehden otsikot naurattavat ja tuntuvat utopialta. Ihanimmat kahvilat Pariisissa. Onko todellakin mennyt vuosi? Ensin ajattelimme, että kun selviämme kesän yli. Sitten vuodenvaihteen. Hyvästelimme vuoden 2020 huudellen perään että jos me olemme Rocky Balboa ja koronavirus Apollo Creed, emme kaipaa uusintaottelua vaan pyyhimme tirskahtaneet veret, teippaamme auenneet kulmat ja kurkistamme kohti tulevaa muurautuneiden silmien takaa.
Mutta tämä näyttääkin olevan jatko-osa. Tai ehkä se neljästoista kausi ohjelmaa jota kukaan ei jaksa enää katsoa. Kotoilu väsyttää, kulttuurin puute näivettää, etätyöt saavat tehottomaksi. Edessä näyttää olevan yksi tapahtumaton, festariton, ihmiskontaktiton kesä jossa ei kuule laulua eikä uskalla halata kuin perheenjäseniään. Kukaan ei enää jaksa bongata ikkunoista vilkuttavia nalleja eikä ripustaa ”me selvitään tästä ” banderolleja. Väsymyksen myötä aletaan osoitella toisten valintoja. Emme voi kohdistaa tietämättömyyden ja näköalattomuuden tuskaa pandemialle, mutta aina sen voi kohdistaa johonkuhun.
Auschwitz. Tatuoija. Puutarhuri. Patologi. Apteekkari. Sabotööri. Siivooja. Parturi. Viimeiset keksin itse, mutta ehkä ne mahtuvat jonkun kustantanomon ohjelmaan seuraavassa jaksossa. Auschwitzin kauheudet ylittävät oman mielikuvituksen ja siksi samoin kuin Keplerin dekkarit, houkuttelevat. Oman kodin ovi josta kukaan ei kuitenkaan tule väkivalloin sisään, läheiset kuitenkin vain soiton tai watsapp-viestin päässä.
Kirjakauppojen hyllyt ovat täynnä keskitysleirin tunnelmaa josta ahdistua peiton alla ja käydä sitten turvallisesti unille. Jokin kiehtoo siinä, että ihminen on kaiken tuon takana ja mistä kaikesta voi selvitä.
(Tosin, kenellä mikäkin kauhu. Meille eurooppalaisille sana Auschwitz ja vainot ovat yksi maailmanhistorian kamalin tapahtunut asia. Mutta mielenkiintoista näkökulmaa antaa omaelämänkerrallisessa romaanissaan Laiton lapsi sen kirjoittaja Trevor Noah joka ohimennen kertoo, että afrikkalaisena Hitler oli järkyttävä hullu, mutta ei heille kauheinta maailmassa ole ollut juutalaisvainot. Heillä on kauheuksia omasta takaa. Ja heille nimi Hitler on vain Hitler.)
Avantouinti. Ei mene päivääkään ettei joku sosiaalisessa mediassa olisi kuvattu muhkea ”chunky”pipo päässä rintakehää myöten avannossa. Ihmiset jotka eivät ui kesäisin. Ihmiset ketkä pelkäävät vettä ja uimista. Ja heitä kaikkia yhdistää se, että he hymyilevät. Hymyilevät toistuvasti niin että itsestäkin alkaa tuntua kuinka avantoon vain on päästävä. Ettei tuosta onnesta voi lipua ohi. Ja vähitellen alkaa tuntua, että tuollainen muhkupipokin olisi saatava. Että voi mennä sinne avantoon onnellisesti hymyilemään.
Laventeli. Toinen asia mitä täytyy saada, on laventelin ja liian sävyt. Niitä alkoi pulpahdella jo pari vuotta sitten yksittäisiin asusteisiin, mutta nyt collegeasut, laukut, neuleet, huutelevat liikkeiden näyteikkunoista. Vai johtuuko se siitä, että ky niin harvoin minkään muun ikkunan alla kuin omansa.
Kuka edes laittaa liikkeelle jonkun värin jota yhtäkkiä on kaikkialla. Elokuvan Paholainen pukeutuu Pradan mukaan sen päättää Meryl Streep. Täsmällisemmin Anna Wintour, vielä täsmällisemmin muotimaailman päättäjät. Sieltä ne valuvat vähitellen markettien valikoimaan, alelaareihin ja Uffien rekkeihin. Mutta jokuhan jossain päättää värin ja muut seuraavat.
