Elämyksiä ja elämää maskin takana
Silmälasit ja maski.
Ärsyttävä yhdistelmä johon liittyy epämääräisiä koreografioita. Linssit huurustuvat, on muutenkin ehkä vähän kuuma. Junan patterit hohkavat ja ulkoiluhousuissa on pakkasen takia kerroksia. Lasit päälaelle paksuneuloksisen pipon silmukoihin, olen varma että joku päivä unohdan ja heitän myssyn muistamattomana. Laitan lasit taskuun, varomattomasti ilman koteloa, mutta puhelimen kauppalistaa on vaikea lukea ilman linssejä.
Tähän performanssiin kun lisää vielä lisää langalliset kuulokkeet jotka joko tippuvat korvista tai johto on tiellä, vähintäänkin estämässä takin heittämistä ilman vaaratilanteita. Ja on ruuhkaista, tukalaa, ylimääräistä paperikassia jonka kahva repeää juuri, vuotava nenä ja se alaripsiä hipova maski..
Marssiväsymystä ja perunoita
Aistin väsymystä koronatilanteeseen johtuen, niin itsestä kuin ympäriltä. Sellaista uudenlaista väsymystä, kylmää sotaa. Sitä kun maskista ja käsidesiautomaateista on tullut arkipäivää, kun on varottu ja oltu kotona, peruttu teatterilippuja ja keskitytty uudenlaiseen vapaa-aikaan. Mutta alkaa ärsyyntyä, kun ei voi vapaasti ladata akkuja, tehdä sitä mistä mieli inspiroituu.
Pääsen pitkästä aikaa elokuviin, meille jokaiselle on oman penkkirivin verran tilaa. Haalin karkit ja popcornit, toin villasukat ja tunkeudun tuolin syliin. Tulkoon mitä vain, katson ilolla. Kotimainen keskiaikaan sijoittuva yrittäjähenkinen Peruna naurattaa, se on oikeasti hauska, mutta on myös vapauttavaa nauraa, koska tuntuu normaalilta. Elämykseltä.
Pääsen myös piipahtamaan museossa, tuumiskelemassa Vincent van Goghin varhaisempia töitä Didrichenin taidemuseossa. Oletukseni Goghin olevan ”vain” auringonkukkia ja yhdenlaista siveltimen jälkeä saa ihmettelemään hänen varhaisia töitään. Van Gogh, vastoinkäymisistään huolimatta, onnistui luomaan jotakin omannäköistään, koska ei mukautunut opettelemaan yleistä tyyliä. Hevosenkenkäteoriani saa jälleen vahvistusta, se että mitä lähempänä joku on neroutta, myös kengän toinen kärki, hulluus ja murenevuus, kaartuu vastaan.
Päivä oli kaunis pakkaspäivä, palauduin työviikosta katsellessani ulos Kuusisaaren maisemia ja Seurasaaren kynnyksellä seisovaa Tamminiemeä. Didrichenien museoksi muutetusta kotitalosta tuli mieleen hotelli Rantapuisto. ”Edustaa mm. betonibrutalismia”, luin nettisivuilta. On siinäkin tyylisuunta tuomaan pihan patsailla ja alakerran sokkeloisille huoneille jossa hengaa mm. yksi Picasso. Voi kuinka tuleekin ikävä tunnetta, kun Rantapuiston Superwood festivaaleilla vaelsi pitkin hotellia ja sen loputtomat huoneet vain avautuivat yksitellen yleisölle. Kauppa, disko, tuohinäyttely ja huone täynnä kuivattuja kukkia. Ystävä kuvaa avautuvaa näkymää vessasta, kun minä mietin miltä tuntuu asua talossa josta tulee museo.
Nämä molemmat kulttuurikokemukset pitkästä aikaa vavahduttavat siksi, että ne saa kokea. Siksi että ne ovat olleet arkea ja vapautta. Kuinka kauan vielä.
Tunteita naamarin takaa
Vaikka happi ei välillä kulje ja kurkku on koko ajan kuiva, myös maskin takana elää kokonainen maailma. Mitä teen kun kukaan ei näe tai oikeastaan edes katso. Ei minullakaan ole aikaa tai energiaa seurata käyttääkö vierustoveri kertakäyttöistämaskia vai kankaista, en jaksa kytätä sitäkään onko koko vaunulla naamioitaan. Jollakin tapaa, maskin takana voi tapahtua kaikenlaista. Itse ainakin..
..laulan. Oikeasti! En usko että kukaan malttaa kaupassa tai kadulla ohi kävellessäni jäädä kuuntelemaan. Tai edes kuulee kaikkien pipojen, huppujen, huivien ja kuulokkeiden alta jos hyräilen. Viime viikkoina olen erityisesti laulanut Anna Puuta jonka tuoreimmat discovibaiset kappaleet saivat matalan mieleni ilakoimaan eräs lauantai. Marttyyrina tein ruokaa kaupassakäynnin jälkeen. Kun tanssi musiikki kovalla hetken aikaa, alkoi matalapainekin katoamaan ja silloin tulvinut musiikki on pelastanut mielen monta kertaa.
..puhelen ääneen, kun järjestelen ajatuksiani. Saatan sanoa, että on ihana, ihana pakkasaamu. Tai että on jo helmikuun puoliväli. Että huomenna täytyy muistaa lähteä vaatteissa joissa voi mennä kahville paistumatta. Saatan joskus myös tavailla äänettömästi huulillani kirjaa jota luen jos en meinaa saada tarinasta kiinni, kun on kuuma ja puoliksi vielä töissä tai muuten vain levoton mieli. Olen kyllä melko helposti sujahtanut Alabamaan Scoutin, Jemin sekä Atticus Finchin seuraan (Kuin surmaisi satakielen, Gummerus).
..hymyilen katsoessani ulos. Kuinka monta kertaa kerron vielä tämän, väliäkö sillä, kerron uudelleen. Talvi, pakkanen, helmikuu, lumiset puut, hiihtoladut, jäälyhdyt ja lisääntyvä valo. Kuunvalo hangella. Haluan ravistella itseäni jos totun näkyyn, haluan hymyillä vielä. Anna vielä talvipäiviä, pidättele kevättä sen verran.
..itken nenä valuen. Sattui niin että pääsin viimein ruuhkaisessa junassa istumaan, kuoriuduin takista ja piposta. Kassissa rapisi ystävänpäiväleivokset ja työvaatteet likapyykkimatkalla. Olin saanut viestin, kappaleen elokuvasta Nunnia ja Konnia. Niitä elokuvia katselimme VHS säksättäen, kun valtavan tukan omaava Whoopi Goldberg, yökerhotanssija, päätyi nunnaluostariin turvaan ja luotsasi ujot ja tekohampaiset sisaret kuoroksi. Katsoin kakkososan klippiä, sitä missä Ryan Toby ensin laulaa hissutellen ja vauhtiin päästessään löytää korkea ylä-äänen niin, että Whoopin nunnanviitta ja vitjat vain heilahtavat. Nenä alkaa valua ja silmäkulmat kostua. Silmälasit huurustuvat, taas, ripsiväri ilmeisesti kirveltää ja lisää räpyttelyä. Vastapäätä istui tietenkin eräs puolituttu johon en uskaltanut katsoa. Mutta väpättävät huuleni piiloutuivat hyvin. Ei kohtaus edes ole mitenkään koskettava ole ilman koko tarinaa, mutta jos siihen lisää vähän nostalgiaa ja pääsee muutamaksi minuutiksi sisään siihen kuplaan jonka kohtaus luo, hanat auki!
Happea, ajattelen kun saan maskin pois kotimatkakilometrille. Vaikka jotekin olen myös avoimempi kirja muille, kun en ole enää piilossa.
