”Aina jotain jää”, pohdiskelin vasta.

Enkä puhu siitä tavasta kuinka jätän vierailulla aina jonkin konkreettisen asian. Hiusharjan, silmälasit (sitä tapahtuu harvemmin nykyään kun en juuri ole enää ilman), pyyhkeen tai collegelappuhaalarit.

Vaan siitä kuinka minuun on jäänyt, iskostunut, tarttunut, muista jotakin ilman että olen ihannoivasti ja aktiivisesti halunnut imeä jostakusta valovoimaisesta ihmisestä piirteitä. Ikäänkuin jonkun ihmisen upeus, taito tai itsevarmuus tarttuisi jos kieputan etukiharoita samoin tai pitelen savuketta identtisesti.

Mutta pahimpia takertujia ovat sanat ja lausahdukset. Kielen muuttuminen ja pyöristyminen murteesta neutraalimmaksi on harmi. Välillä suussani pyörii kummallisia pronominimuotoja joita ei tunnista oikein itään eikä etelään. Sanat saattavat jo tulla ulos ja juttu jatkua mutta jäät tunnustelemaan silti sanomaasi. Haet toistoilla sitä joka tuntuu sopivan. Tai sitä jonka tahtoisit sopivan.

Mutta sanoja joiden pesimistä suuhusi olisit voinut välttää.

Makru. Kun ensimmäisen kerran puolisoni käytti sanaa ”makru” olin kauhuissani. Ylipäätänsä kun on tullut itäisestä Suomesta jossa lisätään kirjaimia, täällä lyhennellään. (Olenkin miettinyt, että tässäkin on siis tasapaino, ylimääräiset kirjaimet kertyvät savolaiseen puhetapaan ja taklautuvat oululaisten puheparteen kummallisiin väleihin.) Mutta niin vain tänäänkin puhuin makrun lämmittämisestä. Kyseessä on siis makaronilaatikko.

Samaa kauhistuttavaa pääkaupunkiseudun lyhennystaktiikkaa ovat ”salde” eli salaatti. Ja ”karjis” eli karjalanpiirakka. Jälkimmäistä en tunnusta käyttäväni, mutta ensin mainuttu saattaa joskus livahtaa.

(Johnny Travolta voisi laulaa tähän ”I got chills, they´re multiplying. And I´m losing control.” Sillä niin tässä on käymässä ja sanastoni vilisee näitä kummallisia vieraslajeja.)

Puhun usein myös ”sipsuista” eli sipseistä. Ja oikeastaan ei ole kamalaa, että joku läheinen ihminen joskus on sitä käyttänyt vaan kuulla itsensä käyttävän niin luonnollisesti moista sanaa. Mutta jos ajattelen, että sana jäi eräästä merkittävästä suhteesta, henkilöltä joka söi mieluiten perussuolattuja poimusipsejä, pystyn elämään sipsuineni.

”Hän on raparperipiirakka.” Tämän käyttämistä pyrin todellakin välttämään. On kummallista että ihmisistä puhutaan ”se” ja leivonnaisista tai ruuasta puhutaan ”hän”. Tämä on työkaveriltani.

Ja sitten on ”mie” sanan pehmentynyt muutos joksikin mie ja mä välimuodosta joka on jotakuin mö. Tai en edes oikein tiedä mikä karmaiseva hybridi ikenilläni pörrää.

Mutta sitten on kauniitakin sanoja tai hauskoja. Kuten että joku on ”timanttista”. On myös hauskaa, että puheessa voi olla trendejä eli sanoja jotka kuvaavat juuri tällä hetkellä elettyä aikaa. Joskus kaikki oli ”sikakivaa” tai ”superoutoo”. Enää ei kutsuta ”dorkaksi” (eikä dilleksi..). On jännä ajatus, että uusien muotivillityshousujen kaveriksi tarttuu sana. On myös hauskaa, kun kolmenkympin ohittaneet käyttävät jälkijunassa noita trendisanoja (juhannuksen toistosana vaikutti olevan ”mikä on sun mp tästä asiasta”, eikä siihen auttanut vihjata, että mp -sana ei ehkä ole enää ”in”.)

Ylipäätänsä. Mistä trendisanat oikein saavat alkunsa? Kuka puhui ensimmäisenä jonneista? Kuka lyhensi makaronilaatikon ensimmäistä kertaa? Tai kuka keksi, että fritsu oli Etelä-Savossa lontti?