Kevät on keltaisten kukkien aikaa. Ei suurien ja vahvojen keltaisten. Auringonkukat kun kasvavat tähyilemään helposti päätäni korkeammalle ja seisovat parkkipaikan penkissä vielä keskellä talvea, vaikkakin runkona.

Ei vaan pienten matalien keltaisten kukkien kuten voikukkien. Minulla on viime päivät toistuvasti sakannut päässä J. Karjalaisen Voikukkia päässä jossakin hitaasti liikkuvien ajatusten kanssa. Kappale ei pääse eteenpäin levyllään, mutta jotenkin hieman ilahduttaa. Kansikuvakin on kaunis.

Muitakin voikukkia on toukokuulle sattunut. Kuten islantilaisen Steinunn Sigurðardóttiribn kirjoittama Heidan tarina. Islantilainen monisatapäisen lammaslaumansa paimentaja jonka koira on Túnfífill, voikukka. Islannin maisemat tuntuvat äänikirjanakin samaan aikaan karuilta ja houkuttelevilta. Tietokirjat ovat viime aikoina nousseet yhä suosituimmiksi. Jos rakastaa Islantia, tykkää tästäkin. Minulle tuli kova ikävä australialaissarjaa McLeodin tyttärien hahmoja tämän kirjan myötä.

Hortoilu, ehkä se sana on jo kuopattu, ehkä siis villiyrtteily innostaa joka kevät. Huomasin että tanssitoverini on kirjoittanut villiyrttikirjan ja jakaa auliisti niin reseptejä kuin kasvimaansa ylijääneitä siemeniä ja villiintyneitä yrttejä (niin, mistäpä muualta sen mintun, siemenperunan ja kombuchanalun sain..). Ja nyt hän oli tehnyt auringonkukista hilloa joka maistuu kuulemma hunajalta. Voikukkien terälehtien nyppiminen käy kuulemma mindfulnessista ja kaunistahan hillo on. Tekee mieli paahtoleipää ja marmeladia. Mutta ehkä kuitenkin appelsiinimarmeladia, sitä jossaon kuorisuikaleita. Ja tänä keväänä on tehnyt mieli myös voileipäkakkua, nyt kun leivästä tuli puhe.

Mirkka -kirjasarjan perheen äiti joka riipi vimmattuna voikukkia pihalta. Ollapa hetken vielä sen ikäinen, että nautti Mirkan seurasta. Kirjainstagramin puolella on YA-kirjallisuutta nostettu enemmän esiin ja luettu vanhoja suosikkeja kuten Prinsessapäiväkirjoja, Sweet Valley High sarjaa sekä Tyttöfrendit kirjoja. Ehkä itse voisin lainata Mirkat ja lukea läpi yön kuten silloin nuorena.

Voikukka on tahmaava kukka. Se pitää ihanaa napsahtavaa plop -ääntä varren katkoutuessa ja jossakin muistilokerossa on vinkki, että känsiin ”vanha kansa” töpötteli sitä tahmaa. Tulen iloiseksi voikukan miniauringosta, hymyilen polkiessani töistä kotiin jolloin näen aamusta auennet kukat. Moni on muuttunut hahtuvapalloksi ja nekin ovat kauniita.

Saa toivoa toivoa saa
Toivoa saa ihan mitä vaan

Ja on muutama toivekin hahtuville.