Aina jotain jää

Kun kohtaamme muita ihmisiä, sirottelemme osia itsestämme kuin tomusokeria. Välillä tuuli tarttuu kevyeeseen kerrokseen niin rajusti, ettei meistä jää selkeitä jälkiä. Toisinaan muistamme läheisen ystävän, kun hänen lemmikkinsä pitkiä valkoisia karvoja löytyy vielä monen pyykkikerran jälkeen mustista sukista. Yksi lumenvalkea karva saa meidät muistamaan sen miksemme itse ota koiraa, mutta myös ne kerrat kun istuimme takapihan terassilla suuren päivävarjon alla.

Kosketuksistamme jää iholle tuntu, jollekin jäämme läsnäolevaksi vielä vuosienkin jälkeen.

Kaikkia ihmisiä emme voi pitää yhtä lähellä koko elämämme. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiimme ja tilaa täytyy ottaa myös niin paljon, että näkee omat ääriviivansa.

Joskus pitkään rinnalla kulkeneen ihmisen menettäminen horjuttaa meitä. Saa kysymään ”kuka minä olen ilman häntä?”. Oli kyse sitten millaisesta erilleen lähtemisestä tahansa. Ja vaikka menetämme ihmisiä, jotakin heistä myös jää meihin, niinkuin meistäkin jää toisiin.

Muistan sinua aina keväisin kun tuomi tuoksuu. Lämpiminä päivinä kaikki tuoksut täyttävät ilmaa, yhtäkkiä havahtuu niiden määrään. Sireenin rinnalla tuomi puhkeaa hetkeksi valkoiseen kukkaansa. Sinulle tuomi oli tärkeä, käyt varmasti yhä joka kevät kotiseutusi suurella tuomella jonka ympäri kädet eivät enää yllä. Otat kuvia, vaikka tiedät ettei siitä saa kaikkea irti millään. Ei puhelimen kuvarullaan, ei katseella, ei nenällä eikä aistimisella. Sen aika on lyhyt ja on vain pysähdyttävä hetkesi.

Joka kevät minä muistan tuomen ja sen miten merkittävä se on sinulle. Ja joka kevät olen vain kiitollisempi siitä, että huomaamatta opetit minutkin pysähtymään. Huomaamaan kuinka tärkeää ehkä pieneltä tuntuva perinne on. Ja kuinka joskus tärkeää on perinteen kunnioittaminen ja toistaminen. Vaikka muille se olisi puu muiden joukossa, sillä ei ole väliä. Sillä jotkut asiat näyttävät voimansa vasta vuosien päästä.

Tuomi alkaa täällä pääkaupunnkiseudulla vetäytyä jo muiden tieltä. Ehkä siellä tuomi tuoksuu vielä.

Suhteet Runot, novellit ja kirjoittaminen

Voikukkia

Kevät on keltaisten kukkien aikaa. Ei suurien ja vahvojen keltaisten. Auringonkukat kun kasvavat tähyilemään helposti päätäni korkeammalle ja seisovat parkkipaikan penkissä vielä keskellä talvea, vaikkakin runkona.

Ei vaan pienten matalien keltaisten kukkien kuten voikukkien. Minulla on viime päivät toistuvasti sakannut päässä J. Karjalaisen Voikukkia päässä jossakin hitaasti liikkuvien ajatusten kanssa. Kappale ei pääse eteenpäin levyllään, mutta jotenkin hieman ilahduttaa. Kansikuvakin on kaunis.

Muitakin voikukkia on toukokuulle sattunut. Kuten islantilaisen Steinunn Sigurðardóttiribn kirjoittama Heidan tarina. Islantilainen monisatapäisen lammaslaumansa paimentaja jonka koira on Túnfífill, voikukka. Islannin maisemat tuntuvat äänikirjanakin samaan aikaan karuilta ja houkuttelevilta. Tietokirjat ovat viime aikoina nousseet yhä suosituimmiksi. Jos rakastaa Islantia, tykkää tästäkin. Minulle tuli kova ikävä australialaissarjaa McLeodin tyttärien hahmoja tämän kirjan myötä.

Hortoilu, ehkä se sana on jo kuopattu, ehkä siis villiyrtteily innostaa joka kevät. Huomasin että tanssitoverini on kirjoittanut villiyrttikirjan ja jakaa auliisti niin reseptejä kuin kasvimaansa ylijääneitä siemeniä ja villiintyneitä yrttejä (niin, mistäpä muualta sen mintun, siemenperunan ja kombuchanalun sain..). Ja nyt hän oli tehnyt auringonkukista hilloa joka maistuu kuulemma hunajalta. Voikukkien terälehtien nyppiminen käy kuulemma mindfulnessista ja kaunistahan hillo on. Tekee mieli paahtoleipää ja marmeladia. Mutta ehkä kuitenkin appelsiinimarmeladia, sitä jossaon kuorisuikaleita. Ja tänä keväänä on tehnyt mieli myös voileipäkakkua, nyt kun leivästä tuli puhe.

Mirkka -kirjasarjan perheen äiti joka riipi vimmattuna voikukkia pihalta. Ollapa hetken vielä sen ikäinen, että nautti Mirkan seurasta. Kirjainstagramin puolella on YA-kirjallisuutta nostettu enemmän esiin ja luettu vanhoja suosikkeja kuten Prinsessapäiväkirjoja, Sweet Valley High sarjaa sekä Tyttöfrendit kirjoja. Ehkä itse voisin lainata Mirkat ja lukea läpi yön kuten silloin nuorena.

Voikukka on tahmaava kukka. Se pitää ihanaa napsahtavaa plop -ääntä varren katkoutuessa ja jossakin muistilokerossa on vinkki, että känsiin ”vanha kansa” töpötteli sitä tahmaa. Tulen iloiseksi voikukan miniauringosta, hymyilen polkiessani töistä kotiin jolloin näen aamusta auennet kukat. Moni on muuttunut hahtuvapalloksi ja nekin ovat kauniita.

Saa toivoa toivoa saa
Toivoa saa ihan mitä vaan

Ja on muutama toivekin hahtuville.

Hyvinvointi Suosittelen Ajattelin tänään