Siirtymävaiheita – Peiton alta työpäivään, collegehousuista discoon

Suzannella kesti aina kauan laittautua valmiiksi, vaikka se vaati enemmän aikaa kuin toimia – hän oleutui hitaasti omaksi itsekseen.
– Emma Cline, Tytöt

Ripsentaivuttaja, ripsiharja, ripsiväri. Pumpulipuikkoa.

Toinen silmä. Sama järjestys. Aina ensin oikea, sitten vasen.

Meikkivoide. Sinertävään taittavaa peitevoidetta silmän alle. Punaista häivyttävää nenänpieliin. Irtopuuteri, joka pöllyää puhtaalle mustalle t-paidalle. Poskipuna. Ah, poskipuna on aina ollut yksi suosikkini ja nytkin aion ostaa jonkun eksluksiivisen seuraajan. Siis sitten kun pääsen kauppoihin niitä taas hilpailemaan estottomasti. Ostan jonkun järkyttävän kalliin siitä ilosta, että voin! Ripsivärin ja silmämeikinpoistoaineen perässä laukkaan alepäivät ja hamstraan laatikot täyteen, poskinpunaan saa käytää vähän enemmän. Kulmat laitan ellen sitten unohda. Meikinkiinnityssuihke jo siitä ilosta, että sumumainen kaste tuntuu ihanalta. Huulirasvassa sen verran sävyä, että ajoittain joku kutsuu punahuuleksi.

Meikkaaminen on minulle osa hyvää arkea. En meikkaa peittääkseni itseäni, vaan päinvastoin, ilmaistakseni itseäni. Se on minulle oma hetki itseni kanssa aamulla, niitä harvoja hetkiä vuorokaudessa, kun pystyn oikeasti unohtamaan työn ja somen.
– Janne Naakka (naaG), Stockmann magazine

Sitä meikkaaminen arkiaamuisin on. Heräämistä. Silmäpussien painumista yön jälkeen. Meikkisienenä toimivat sormet tutustuvat joka aamu kasvojen muotoihin, tunnustelevat sen uomia ja poskipäiden huippuja. Osaavat liikkua itsestäänkin. Ja kuinka hellästi sitä meikatessa itseään koskee. Paljon lempeämmin kuin mitä katselee. Iho ottaa kaiken hellyyden kyllä vastaan. Meikatessa sama järjestys toteutuu aamusta toiseen, on helpompaa toimia meikkipussilla kuin vaatekaapilla. Ihanaa rutiinia mikä on tuttua ja muuttumatonta. Sitä ei riko muka esille houkuttelevasti nostettu vähälle käytölle jäänyt luomiväri tai heräteostoksena hankittu huulipunasävy.

Meikkaamisen matka lähtee lapsuudesta ja sen kulkeminen kuuluu osaksi itseä. Yves Rocherin purnukat, joiden jännittävyys oli nimenomaan niiden omistaminen. Karkilta tuoksuvat huulirasvat, glitterit, ensimmäinen oikea huulipuna saattoivat hyvinkin kuivua hylsyihinsä, tai korkin laittoi päälle ennenkuin rullasi puikon takaisin. Mutta niitä kyllä vaalittiin vaikka ne alkoivat tuoksua kummalle.

Aivan ensimmäinen käsiini saadun huulipunan tosin käytin kuulemma värikynän tavoin televisioruutuun, johon se rasvaisuutensa vuoksi vain levittäytyi yhä enemmän, kun yritti hätäisenä pyyhkiä. (Onko mautonta mainita nyt, että siihen kului valtavasti VESSAPAPERIA.)

Oli onni, että perhetuttavamme talouteen kuului kolme poikaa, joten minä sain naistenlehden välistä löytyneen tytöille tarkoitetun opaslehtisen. Rintaliivien ostosta, kuukautissiteistä ja ensimmäisestä meikkikokeiluista kertovan vihkosen selasin läpi monta kertaa. Olen varma, että se on yhä olemassa. Kannessa kaksi tyttöä, toisella oranssi mekko ja punertavat sivuponnarit, toisella sininen mekko ja krepattu tukka. Jo silloin mieleeni jäi oppi, joka on seurannut tähän päivään asti.

Meikkaaminen on hyvien puolien korostamista ja vähemmän edustavien häivyttämistä.

Hiipivän teini-iän nolot merkit piilotettiin puikkopeitevoiteen alle ja pakkeloitiin kivipuuterilla. Parhaan ystävän liian paksuksi ehostettuja kulmakarvoja hinkattiin välitunnilla yhteisvoimin koulun vessan koviin käsipapereihin. (Niihin jotka olivat niin karheita, että opettaja toi aina nenäliinat flunssan aikaan mukana, ettei nenä punottaisi niin kauheasti.) Kaulalla ja takinkauluksessa erottuivat hieman liian oranssiin häivähtävät meikkivoiteet. Naapurintytön kanssa ostimme samanlaista huulipunaa, joka mainoksen mukaan heijasti valoa kuin veden pinta.

Meikkaaminen on siirtymävaihe. Lapsuudesta aikuisuuteen, peiton alta työpäivään, collegehousuista pikkumustaan ja saunaillasta tanssilattialle. Parhaimmillaan meikkaaminen on välittämistä omasta itsestään vaikkei se mitenkään ole välttämätöntä. Ja mikä taas arkipäivien jälkeen ihanampaa kuin lauantai-iltana muistaa silmiä hieroessaan ettei ripsivärin leviämisestä ole pelkoa.

Hiero vaan.

Muoti Meikki Runot, novellit ja kirjoittaminen Ajattelin tänään

Koronapäiväkirja – Kaupungissa vs. maalla

Kaupungissa.

On hieman haahuiluaikaa ja poikkean tuttuun ketjuvaatekauppaan. Ovella tulee tunne, että saakohan tänne mennä. En ole nähnyt viereisissä kaupoissa ketään. Puhelinkaupassa pari nuorta lippispäistä kaveria pelaa jotakin konsolipeliä, vai miksikä niitä nykyään sanotaan. Kirjakaupassa taisi olla joku ihan oikea asiakas myyjien lisäksi. On olo kuin pujahtaisin jonnekin kiellettyyn paikkaan, kuin yhdestä Vaasankadun vilkkuvasta ovesta sisään.

Kaikki vaatteet ovat siisteissä riveissä. Ei juuri henkareilta luiskahtavia läpikuultavia paitoja, rekkien päälle mytättyjä neuleita. Olen varma että kaikki vaatteet ovat täydellisessä kokojärjestyksessä. Haaveilen vähän aikaa keltaisista housuista. Kuinka ne sopisivat nahkatakin ja ballerinojen kanssa, antaisivat väriä muuten niin suomalaiseen pukeutumiseeni.

En uskalla kuitenkaan koskea mihinkään. Pidän kädet kyljissä. Sovituskopit ovat siistit, verhot nätisti joka kopin suulla samassa reunassa. Huomaan lapun jossa ohjeistetaan asiakasta mieluummin kokeilemaan vaatteita kotona. Yksikään myyjä ei ole tervehtinyt minua, yksikään neljästä naisesta jotka ovat yhtä siistejä kuin kevään värit toisiinsa sointuvasti rekeissä. He vaikuttavat rekvisiitalta itsekin yhdessä pahvisten mainostaulujen kanssa. Liu’un vaivihkaa pahoitellen ulos. Huomasikohan minua kukaan.

On omituista lähteä rautatieasemalta jossa on niin vähän hajallaan ihmisiä. Ajattelen, että ne ihmiset ovat yhä olemassa, ne ovat vain eri paikassa kuin yleensä iltapäivänruuhkan aikaan. Samaten kuin on outoa nähdä tyhjyyttä, on outoa nähdä nuorisoporukkaa Burger Kingin edessä. Eikö heitä ole vaadittu jäämään kotiin? Kerrankin saisin ostettua välipalaa ilman jonoja. Ovi junalaitureille ei käy koko ajan. Kuulen korvissani miltä se normaalisti kuulostaisi. Kuulen sen paremmin nyt, kun kahvaan ei taruta koko ajan kuin silloin kun niin tehdään. Paikoissa joissa ovat kuluneet kädensijat ja jotka on suunniteltu kuhinaa varten, on yhtäkkiä muutama jähmettynyt pulu.

 

Maalla.

Serkkuni kysyy kuulumisia. En osaa selittää tilannetta. Kaikki on vähän outoa ja varovaista. Etten itsekään paina bussin nappia paljaalla sormella vaan ranteella jos mahdollista. Tuntuu typerältä sanoa se ääneen. En tiedä johtuuko se siitä, että minusta on tullut varovaisempi vai siitä että olen joutunut myöntämään, että varovaisuus ei ole liioittelua. Serkku kertoo että heillähän se ei juuri näy. Arki ei tapahdu ruuhkaisella asemalla vaan siihen kuuluu kotipiha, lenkki koiran kanssa tai puuhastelu autotallissa. Leipominen ja uuteen perheenjäseneen valmistautuen.

Ja vanhempien sekä isovanhempien luona kyläily. ”Uhmataan”, sanoo äiti ja laittaa kuvaa siitä kuinka on ajanut veljensä luo. ”Eihän tätä kukaan yksin kestä”. Hassua onkin että täällä missä ihmisiä on paljon, eristäydytään. Ja siellä missä hajallaan, hakeudutaan yhteen ihmettelemään. Kummastelemaan myös varmasti sitä, ollaanko täällä päässä Suomea vähän suureellisia asian kanssa. Se tulee ylemmäs viiveellä, toisaalta ehkä suojassa ollaan sen vuoksi, että tilaa on niin paljon ympärillä. Ehkä hajallaan asuvien autoista ei tule koronatakseja jos se ei koskaan saavukaan kaikkialle.

Nyt siitä on etua, että etelänreissut tarkoittavat yleensä Tallinnaa. Sille olen saattanut joskus vähän nauraa. Vähätellä.

Nyt toivon että se juuri pelastaa.

Kuva: Pixabay. Jälleen kerran.

Puheenaiheet Runot, novellit ja kirjoittaminen Ajattelin tänään