Koronapäiväkirja – Kun korona uuvuttaa
Olen iltaisin oll aivan hyytynyt. Istunut sohvalla muistamatta mitä katsoin televisiosta. Ylipäätänsä, katsoinko? Olen kömpinyt yhdeksältä nukkumaan, koska silmät eivät jaksa tarkentaa kirjaimia. Unessa olen kyllä pysynyt tiukasti kiinni, kiitos siitä etten öisin muista peseväni käsiä autiossa bussissa jota minun täytyy vielä ohjata samalla kun yritän muistaa miltä pysäkiltä kerään työkaverita kyytiin. Tänään löysin itseni pukuhuoneen penkiltä vaikka olisin voinut jo lähteä kotiin. Huokaissut raskaasti vaikkei se ole työmäärä joka uuvuttaa vaan epätietoisuus.
Olen töissä alalla joka ei ole houkutteleva, mediaseksikäs eikä rahasampo. Vain kolmisen viikkoa sitten työtä oli niin paljon kuin jaksoi tehdä ja oikeasti hyviä työntekijöitä oli vaikea saada. Nyt ravintolat sulkevat oviaan ja työntekijät kulkevat lomautuslappu kourassa ulos. Opettelevat hyväksymään työttömän työnhakijan roolin vaikkakin hetkeksi. Mutta kuinka kauaksi? Ala jota ei koskenut työttömyys, koittaa nyt selviytyä tulevat kuukaudet. Teemme työtä joka harvalle on kutsumus, ei minullekaan, ja joiden luukuilla laput eivät vielä konkretisoidu kaikille sillä ymmärrettävästi suurin osa meistä on kotona ja pyrkii suojautumaan sekä selviytymään tulevista kuukausista.
Meillä on enää murto-osa työntekijöistä työpaikalla. Normaali arki on häiriintynyt ja on vaikea saada otetta, pysyä luottavaisena tulevasta. Hyvä on, aika monen normaali arki on häiriintynyt. Merkittävän osan. Koko yhteiskunnan tasapaino on kellahtanut, kun osa tulee tekemään töitä jaksamisen äärirajoilla samalla kun jotkut pohtivat onko normaalia arkea johon palata sitten joskus. Mielessä pyörii samaan aikaan mistä pitää töissä tiedottaa, mitä palveluita voisimme tuoda poikkeuksellisen ajan sisällä lisää tarjottavaksi, mihin pitää muistaa ilmoittaa mitäkin ja pitäisikö katkaista äänikirjapalvelu ja hyödyntää ilmaiskokeiluja. Saakohan peruuntuneesta konsertista rahat takaisin, kenen pussista se on pois jos saa ja onko itsekäs jos sen haluaa elämiseen koska auto palasi juuri tonnin remontilla huollosta ja kohta saattaa saada jo ennestään keskipalkkaa pienemmästä tulostaan vielä vähemmän. Onko tämä hyvä opetus kuinka pienellä sitä tarvittaessa tulee toimeen tai kuinka paljon työntekoa tulee arvostaa ja kuka muuten paistaa pullat maanantaina töissä kun sen normaalisti tekevät henkilöt eivät ole paikalla.
Samaan aikaan tuntuu, että olen vahvimmillani juuri tällaisissa tilanteissa joissa kaiken keskeltä on löydettävä se olennaisen tehtävä, kun osa hajoaa tai hätääntyy. Toisaalta taas en voi olla kuitenkaan ihan varma purskahdanko jostakin yksinkertaisesta asiasta. Kuormitus on aika kova.
Tuntuu kuin kaikkea katsoisi koronalasien läpi jotka joku on väksiin asetellut nenälle. Unohti vain pyyhkiä sormenjäljet ja korjata tyynyjä. Ärsyttää makuuhuoneen oven läpi puolison kailotus kun hän puhuu pelikaverille kuulokemikrofonin kautta. Häiritsee yläkerrasta kantautuva ääni josta erotan vain äänentason, mutten tunnista onko se riitelyä vai humaltuvan volyyminnousua ja sandstormia. En pysty keskittymään mihinkään, toisaalta en ole käyttänyt kaikkea kehon energiaapäivän aikana vaan se on vielä virkeä, mutta samalla väsyttää.
Mieli on kummallinen tällaisissa tilanteissa kun se väsyy tiettyyn pisteeseen. Sillä on kyky palauttaa huomio yksittäisiin asioihin ja hivellä niiden ihmeellisyyttä.
Yhtäkkiä sitä huomaa tuijottavansa makuuhuoneen ikkunasta pihalla liikkuvaa nuorisoporukkaa, avonaisten toppatakkien helmojen liikettä ja repun hihnojen värejä. Tai keskittyvänsä kotimatkalla askeleiden tahtiin, jotka korostuvat kun laittaa korvanapit paikalleen, muttei vielä ääntä niihin. Askeleet kaikuvat sisäkautta jalkapohjista, nilkoista, polvista, kaulasta ja lopulta kallosta korviin. On harvinaisen lämmintä ja jotkut oksat vihertävät jo. Tuntee lämmön mustissa housuissa kun aurinko paistaa suoraan ja tuuli lepää kerrankin hetken. Tuoksuu kuin joku grillaisi.
Vien töistä kotiin leivänjuurta. En muista mitä minun piti alun perin huomenna tehdä. Ehkä mennä bluestunnille joka on peruttu tai nähdä kaveria jonka kanssa ei uskalla nyt treffata koska hänellä on pieni lapsi. Ehkä kirjoitan lisää koronapäiväkirjaa vaikkei tästä aiheesta pitänyt kirjoittaa. Ja ehkä opettelen leipoaan leipää .
