yökyläilyt.

Pakkasen kimaltamassa pastellisia puutaloja vasten kun sormet olivat jäätyä ja kuulin jännittäviä deittailutarinoita. Päälle kolmekymppisten treffailussa on jotakin kiehtovaa, koska ihmistet alkavat tuntea itseään, tietävät mitä haluavat eivätkä jää keskinkertaisuuksiin vain koska pitäis olla jotakin.He voivat löytää lyhyistäkin suhteista jotakin merkityksellistä, kokea jotakin mitä eivät olisi muuten tulleet kokeilleeksi tai ainakin nauraneet hullun lailla.

Hengenvaarallisen liukkaassa mutta sitäkin sympaattisessa Billnäsissä kipusimme kuin tallin vintille, teimme Jumalattaren bataattipitsaa ja söimme laskiaispullia. Viinipullokin löytyi. Väsytti pehmeästi eikä olisi malttanut mennä nukkumaan kun halusi jutella ystävälleen ja hänen ikkunalautoja kansoittaville viherkasveilleen. Seuraavana aamuna teimme lantiota avaavia venyttelyjä ja villasukat kohti kattoa ojennettuina ajattelin kuinka ihanaa on tehdä eri ystävien kanssa eri asioita. Ja kuinka vähän varsinaista ohjelmaa tarvitsee, kun on joku kenen kanssa oikeasti vaihtaa kuulumisia. Olin niin rentoutunut ajellessani kotiin, ja tietoisena siitä että tiedossa oli vielä kokonainen sunnuntai päivä kotosalla, että tuntui kun mieli ja keho olisi oikealla paikallaan.

pakkasen.

Vaikka selkään sattui kun piti työpäivän jälkeen lapioida reitti omallekotiovelle. ”Niin tietysti”, ajattelin kun katsoin että pellon puolella, päätyasunnon naapurin piha on kuin puhallettu siistiksi. Meidän rappumme eteen kertyy kaikista eniten lunta jonka kevyetkin kerrokset alkavat painaa, irtaaantuvat lapion lavasta ja laskeutuvat salaa takaisin mistä niitä yrittää luoda. Silti olen pannut merkille, että ole hymyillyt kauniille maisemalle. Ja sille että löysin muuton jälkeen Narniaan kadonneet ulkoiluhousut. Pakkanen saa kaakaon ja tomaattikeiton maistumaan taivaalliselta ja peiton alle käpertymisen tuntumaan kuin olisi pesässä.

vegaanihaasteen.

Floraan en tottunut enkä vegaaniseen juustoon. Mitä ne tuotteet oikeastaan edes ovat? Ensimmäinen vegaaninen laskiaispulla tuntui ennemminkin heijastukselta. Se tuntui pehmeältä, tuoksui kardemummalta ja sisälsi kermankaltaista tuotetta hilloineen. Toinen yritys oli jo parempi (ja sisälsi sekä massaa ETTÄ hilloa). Kasviksiin tuli himo, söin iltapalaksi lämmintä porkkana-kaprissalaattia ja olisin voinut paahtaa kaikkeen valkosipulia. Iloitisin siitäkin kun keitin kukkakaalin lehdet ja parsan varret sosekeitoksi jonka ei-niin-herkullisen ulosannin pelastimme maapähkinävoilla, sitruunalla ja tulisuudella. Paljon jää, suurilta osin kaikki tuntui luontevalta ha helpolta. Kauramaito on jo parempaa kahvissa, leivänpäälle on löytynyt uusia täytteitä. Töissä on helppoa valita vegaaniruokaa. Vaikkei kaikesta ole ainakaan vielä valmis luopumaan, taustalla muhii ajatus ettei kyse aina ole siitä mitä haluaa ja mistä tykkää. Vaan jostakin merkittävämmästä.

nämä kirjat.

Riika Ruottisen Keskenmenosaappaat. Sarjakuva oli kuin joku olisi piirtänyt omat ajatukseni kuviksi. Kipeää, haikeaa, toiveikasta. Sydämen rikki räsähdyksiä, testipuikkojen tuijottamista kuin voisi silmillään saada viivat paikoilleen. Ja naurattaakin välillä. Jos antaisin tämän jollekulle luettavaksi, en oikein osaa pystyisikö tilanteesta ulkopuolinen ymmärtämään kivun. Mutta ainakin sen sarjakuva saa ymmärtämään, että vanhemmuuden kaipuu aiheuttaa meissä samankaltaisia tunteita joita luulee uniikeiksi. Tekijän kuviin voi tutustua täällä.

Oyinkan Braithwaiten Sisareni, sarjamurhaaja (WSOY). Nigerialainen esikoinen joka alkaa siitä, että kertojan sisko on, jälleen kerran, murhannut poikaystävänsä. Hups. Korede saapuu tällä kertaa jo paremmin varustautuneena ja muutenkin hieman mielipuolisuuden puolelle menevän siivousintoutensa ansiosta tahraakaan ei tunnu jäävän jäljelle. Kirja on junakirja, koska sen kappaleet ovat vauhdikkaita ja lyhyitä. Tai iltakirja, koska hämärässäkin teksi on ilmavan suurta. Kirjassa kiehtoo kulttuuri, tahti sekä vähitellen ymmärrys mistä se kertoo. Naisista, sisaruudesta. Sisar nyt vain sattuu murhailemaan miehiä ja isosisko saapuu aina apuun. Kaikesta huolimatta.

Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava). Kirja joka voisi kuulua omaan hyllyyn, niin hyvä se oli. Viime vuonna ihastuttanut kirjailijan Elizabeth Stroutin Olive Kitteridgeä muistuttuttava päähenkilö Janina Duszejkosta on helpompi pitä kuin Olivesta. Janina on eläköitynyt sillanrakennusinsinööri ja opettaja joka viettää aikaansa mieluiten kääntäen Blaken runoutta ja tutkien astrologiakarttoja. Ekotrilleriksikin nimetty kirja on myös murhamysteeri, omaperäinen sellainen, mutta sieppaavinta on puolalaisen Nobel-palkitun Tokarczukin päähenkilölle luoma kieli. Tarinan annetaan olettaa, että se on yksinäidyyden ja itseironian tarina, mutta lopussa voi huomata,että ympärillehän on kertynyt toinen toistaan kummallisempia muita introvertteja.