Silmät lupsahtelevat. En malta mennä nukkumaan vielä, perjantai iltana jo ennen kahdeksaa. Yritän lukea ja vaikka kirja on kiinnostava, väsähdän nopeasti.

Paljaat jalat torkkupeikon alla sängyllä jään kuuntelemaan kuinka paljon kerrostalosta kuuluu ääniä. Hetkeä aiemmin jokin kolahteli lattialle. Jokin vierivä, raskaasti pomppiva ehkä. Sitten haukkui koira. Tällä kertaa en kuullut kenenkään komentavan lemmikkiään.

Toisinaan kuulen kirjoilua ja riitelyä. Sanoja ”taas” tai ”aina”. Siitä tulee paha mieli. Jossakin vaiheessa huutaminen kuului säännöllisesti aina neljän-viiden jälkeen iltapäivällä. Arvelin säännöllisyydestä, että ehkä siellä huudettiin tietokoneelle.

Koiranhaukunnan korvaa musiikki joka voimistuu, tai sitten se tuntuu voimistuvan kun korva tunnistaa kappaleen. ”Jag känner en bot. Hon heter Anna. Anna heter hon.” Se biisi luukutettiin kun olin lukiossa. Aika kamala kappale, mutta niin tarttuva silloin.

Joka paikassa kolisee, sorisee ja tumisee. Huutaa lapsi tai ovet pamahtavat jatkuvasti, kun juhliva porukka käy ulkona tupakalla. Miltähän meidän elämä kuulostaa muiden asunnoissa. Minkälaisia ihmisiä ja elämiä eletään joka päivä äänineen. Toisinaan kuulen jonkun naapurin jota en koskaan näe. Hassua olla jonkun elämässä pelkkänä äänenä.