Hän näkee paljon sinisiä unia ja uniensa kautta oppii etsimään sinisen värin ehdotonta yksinäisyyttä.

Päivisin hän kaipaa uniensa syvää sinistä, mutta löytää siitä vain kalpeita pirstaleita ympäriltään: poutainen kesätaivas,

nurmitädykeniitty, ruiskaunokkipehko ojan syvänteessä, luovutetun Porkkalan sinisiksi vedetyt ikkunanpielet.

Silti hän sitkeästi lähes kolmenkymmenen vuoden ajan pukeutuu vain siniseen: farmareihin, merimiespaitoihin,

kapteenintakkeihin, venäjänsinisiin paitoihin ja kaasunsinisiin kaulaliinoihin.

Bangladeshilaisen riksakuskin kaulasta hän osti hehkuvan sinisen liinan todetakseen Suomessa, että liina oli hehkuakseen

vaatinut etelän uupuneen auringon viimeiset säteet.

Suomen kalpeassa talvessa sammui myös meksikolaisen paidan ja kreikkalaisen liivin sininen hehku.

Lainaan uudelleen Pirkko Saision säkeitä (Pienin yhteinen jaettava) ja kirjoitan niistä vuosien jälkeen uudelleen. Olen julkaissut jo osan tulevista lauseista aiemmin toisen nimen alla. Hassua kuinka jotkut asiat muuttuvat itsessä, toiset asiat eivät kai ikinä. Yhtälailla molemmat asiat on hyviä. Toisinaan voi huokaista, että joissakin asioissa oppii uutta, toisinaan tuntuu hyvältä huomata olevansa vielä jollakin tavalla sama tuttu ihminen.

Etsin tästä kotoa sinisiä kohteita kuvattavaksi. En löytänyt. Sininen lakana roikkui kuivamassa oven päällä ja sininen muovimuki tiskipöydällä. Ja onhan täällä siniset sohvatkin. Mutta minä en ole sininen. Minulla ei ole koskaan elämässä ollut ”sinistä vaihetta”, kuten tuikkukuppeja, pöytäliinoja, astioita tai reppua. Sinisiä joulupalloja vain koska meillä on siniset sohvat. Rehellisesti sanottuna, olen aina halunnut luopua noista sohvista vaikka ne ovatkin palvelleet hyvin, niissä on mukava köllötellä ja niin moni ihminen on yöpynyt niiden sylissä.

Noita sohvia ei ole enää. En sano missään, mutta minulle ei ole enää. Ei sinisiä joulupalloja tai sinistä lakanaa. En pidä vieläkään erityisesti sinisestä, paitsi mustelmista joihin minulla on jokin aavistuksen sairaalloinen tarve painella. Silloin kun ne ovat toisen ihossa. Mustelmat ovat järkyttäviä ja kauniita yhtäaikaa ja on jotenkin ihmeellistä, että jokin kohta ihossa voi yhtäkkiä olla kivulias ja sitten taas ei.

Pidän tummansinisestä koska se on ajaton ja klassinen, erityisesti vaatteissa. Pidän enemmän kyyhkynsinisestä jolloin väri on enemmän harmaa, turkoosista joka taittaa enemmän vihreään sekä sellaisesta haalistuneesta sinisestä, kuten Sinkkuelämän Charlotella se sininen joulupallo kun hän kääntyi juutalaiseksi, eikä voinut enää pitää joulukuusta.

Tartuin Saision kirjaan uudelleen vuosien jälkeen sillä sen sai aikaa Maggien Nelsonin Sinelmiä  joka on kauniin fanaattinen tutkielma sinisestä väristä. Se ei saa minua hotkimaan sinistä, tutkimaan sitä loputtomasti tai ihastumaan siihen enemmän, mutta ilman sinistä väriä ei maailmassa ole merkittäviä asioita. Kuten sirontaa, jonka ansiosta meillä on pilvettöminä hämärän hetkinä sinisen värillä nimettyjä lyhyitä hetkiä.

Kesätaivas on kirkkaansininen, mutta en pidä itse väristä vaan siitä, että taivas on auki ja on valoisaa. Pidän sinisestä hetkestä enemmänkin sen vuoksi, että se on niin ohimenevä, että siihen täytyy pysähtyä sillä se ei odota. Ja siksi että luonto on niin ihmeellinen, että kaikki voi hetkeksi olla jopa sinistä. Olen ylpeä Suomen sinivalkoisuudesta, enkä voi olla väittämättä ettenkö enemmän kuin pitäisi järvistä. Tyynenä päivänä vastarannalle heijastuvat puut ja veden pinnalla luistelevat vesimittarit. Mutta en halua järviä roikkumaan ikkunoihini. Nyt kun katson tarkkaan, vastapäisen kerrostalon ikkunoissa on siniset verhot. Sellaiset Fazerin siniset verhot. Ei kiitos. En halua suklaakääreitäkään ikkunoihini. Koska minä en ole sininen. Vaikka käteni ovatkin värjäytyneet usein räjähtäneen mainoskynän musteesta.

https://www.youtube.com/watch?v=w5782PQO5is&list=PL_jrKrBTmTmDpWA0K1zXOzXgZ1q5H5D9q&index=17