Sovituskopissa

 

 

Olen huomannut että shoppailu on parasta itsekseen.

Ei sillä että sitä tulisi tehtyä enää kovinkaan usein tai sanan siinä merkityskessä josta tulee mieleen teinileffojen käsikynkkäkauppakeskuskierrokset ja kyynärpäihin asti paperikassitetut kädet. (Niin, teinileffoissa ei koskaan, ei edes vuosituhannen vaihteessa, roikkunut muovikasseja. Kyseessä oli ehkä viesti kalliimpien ja laadukkaiden kauppojen kasseista.) Ehkä tämä aika on mennyt ohi.

Mutta joskus olisi mukava löytää itselleen ”jotakin kivaa” yllättäen. Heräteostos ei ole enää yleensä hutiostos. Siksi kaupoilla on toisinaan mukava pistäytyä. Ei alennusmyyntien aikaan, ne on parasta hoitaa kotoa. Mutta kevään valon kurkistellessa vaatekaapin synkkyyteen tai kevyiden kesävaatteiden ennustaessa palelun uhkaa ja pitää ryhdistäytyä loman jälkeen arkeen, on pieni päivitys hyvästä.

Ja olen tullut siihen tulokseen etten pääosin voi sietää, että joku roikkuu sovituskopin verhossa. Minulla on ystävä jonka kanssa en enää tahtoisi ostoskierrokselle, sillä hänellä on huomaamattaan tapa siinä vaiheessa kun olen vasta vetämässä vaatetta ylleni, kysyä onko jo valmista. Ja sitten kun lopulta olen valmis ja tulen ulos sovituskopista, en ehdi oikaista vaatetta ja katsahtaa peiliin kun hän jo kertoo mielipiteensä.

En osaa sanoa, että se on ärsyttävää etten ehdi omaa mielipidettäni muodostaa kun hän on kertonut omansa. Ettei tämä vaate ole hänelle vaan sille joka sitä sovittaa. Ettei aina välitön rehellinen palaute ole mitä tarvitaan , vain silloin kun kysytään. Muuten on hyvä asettua jonnekin välimaaston kentälle jossa kehuu värejä tai käyttää vaikka turvallista ”se on ihan sun näkönen” fraasia.

Siksi shoppailen mieluummin ihan itsekseni.

Muoti Runot, novellit ja kirjoittaminen Päivän tyyli

Kaunoluistimet

Luistimien terät ovat taitojeni tavoin ruosteisen hunnun peitossa. ”Miksi helvetissä edes omistan luistimet”, pohdin kun olkahihalaukku paukuttaa hiljalleen kylkeen kiertäessäni kenttää.

Olen ollut aina turhamainen tuhluri. Käytin joululahjarahat kaunoluistimiin, kun jalkani oli vihdoin lakannut kasvamasta, sitä ennen ei olisi ollut mitään järkeä, eikä mahdollisuutta, ostaa joka vuosi kahden päivän koululuistelun takia uusia pareja. Enkä missään nimessä halunnut tyttöjen keskuudessa trendiksi noussutta hokkariparia, vaan perinteiset ”tyttöjenluistimet” joilla ei menty kovaa vaan kauniisti.

Processed with VSCO with g3 preset

Uusissa hohtavissa luistimissani haaveilin, että koulujen luisteluilloissa järjestettäisiin rusettiluistelut ja päätyisin jonkun kaikille ennalta tuntemattoman todella söpön pojan pariksi joka ei tekisi lumipesuja vaan tarjoaisi kaakaota. Harjoittelin nyörittämään luistimia kuin näkemässäni mainoksessa ja olisin halunnut laittaa hameen luistimien pariksi.

Olin surkea luistelija ja pelkäsin kaatuvani ja viiltäväni jotakuta. Tökin vauhtia kaunokeiden terillä ja mutkaan tulin hajareisin. Olin varmasti koulun hitain luistelukilpailuun osallistuja, hitaampi kuin liian löysälle nyöritetyissä hokkareissa harova luokkakaverini. Mutta veljeni päinvastoin oli koulun parhaimpia ja hänen vuorollaan olin ylpeänä kentän laidalla. Hän oli nopea ja teristä lähti ihana ääni kun hän haukkoi jäätä luontevasti ja rennosti. Minä olin kauhuissani ja maha sykkyrällä luistelukilpailupäivinä. Jos jostakin opin koulun kilpailuista, oli kyse luistelusta, hiihdosta tai yleisurheiluista, ettei kaikessa tarvitse kilpailla. Tai että kilpailulajeja on erilaisia. Jos en olisi koskaan tutustunut siihen kuvottavaan huonovointiseen tunteeseen, en olisi voimistelukilpailuissa tuntenut onnellisuuden endorfiineja niin vahvasti. Minä olin tiimitekijä ja esteettisen lajin harrastaja, en nopeuden ja puhtaan tekniikan taitaja.

Luistelukilpailuissa minun roolini oli sinänsä tärkeä, että olin se viimeinen. Se jonka vuoksi muut saattoivat ajatella, että ”en sentään..”. Nopein luistelija tytöistä oli se joka jaksoi vähätellä vuosien varrella vaatteitani, omistamaani luokkamme ensimmäistä kännykkää ja milloin mitäkin. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tolkun sensoreita puhuessaan ääneen käsityötunnilla saman pöydän ääressä, että kuinka noloa oli omistaa ”joku ringo ja että lankapuhelin riittäisi kyllä” kunnes parin kolmen vuoden päästä jokaisella luokkalaisellamme oli oma kännykkä eikä kukaan enää kiillotellut lankapuhelintaan tyytyväisenä. Kiitos vahvojen ystävyyssuhteiden tuolloin, en osannut aina kuin hämmästellä sammakoita suustaan suoltavaa tyttöä.

Niin. Kiitos ystävien. <3

Suhteet Ystävät ja perhe Runot, novellit ja kirjoittaminen Ajattelin tänään