Olen niin kyllästynyt pitkittyneeseen lokakuuhun, että kun joku on bussipysäkillä vahingossa tai vähemmän vahingossa pirstaloinut yhden takalaseista, haaveilen hetken että se olisi paksua pakkasen kerrostamaa jäätä. Että jos heittäisin kengät pois niin jalkapohjat samaan aikaa shokeerautuisivat kylmästä sekä lämmittäisivät routaa sulaksi.

En ole aiemmin tuntenut olevani ”talvella” näin sekaisin. Keho ja mieli ovat sekaisin kellonajasta, päivämäärästä ja siitä pitäisikö nyt levätä vai pitäisikö nyt olla päivän energisin hetki. Toissasunnuntaina istuin bussissa katsellen ulos ja ihmettelin miksi kaikki näytti niin oudolta. Jostakin paistoi hetkellisesti valoa joka samaan aikaan oli ihanaa, mutta sai kaiken näyttämään liian keväältä.

On helmikuu ja sen pitäisi olla oma kuukauteni. Pakkasta, pakkasta ja pakkasta. Lunta ja liukkaita parkkipaikkoja. Liian matalissa ja nilkan kohdalta väljistä kengistä sisään hyppivää hiekoitushiekkaa. En ajatellut, että kaipaisin otsikkoa ”talvi yllätti autoilijat”. Nauroin sille niin monesti, että nyt talvettomuus yllätti minut.

Kuuntelen muumien Taikatalvea, pujahdan esi-isän kanssa kristallikruunuun heläjävään rakennelmaan, syön mamman hilloa ja kuuntelen Tytti Paavolaisen sinisen talon juurella sopivaa ääntä. Helsingin taidemuseossa palaan yhä uudelleen ja uudelleen rutistelemaan museokaupan lumipallo markkeeraavaa stressipalloa jonka päällekkäiset materiaalikerrokset pääsevät jo melko lähelle narskumisen ääntä. Tilaan korvakorut jonka läpikuultava kiviä muistuttavat osat hajottavat valoa talvisen spektrin väreihin. Kuin Raili Mikkasen Histamiini lastenkirjassa lumihangen timantit.

Kaikki tämä tuntuu olevan ensiapua jotta pysyy hengissä.