Viime aikoina on jatkuvasti joku kysynyt minkä ikäinen olen. Uusia työkavereita, tanssikavereita ja muita tuttavuuksia, jotka on tuntenut vasta hetken, mutta kuitenkin sen aikaa että ikäkysymyksen uskaltaa jo esittää.

Voisin kertoa olevani sen ikäinen, että moni ympärilläni on mennyt ensimmäistä kertaa naimisiin ja elää perheen perustamisen aikaa. Olen sen ikäinen, että ajattelen mitä olen saavuttanut, olenko mitään, ja olenko myöhässä eläkesäästämisen aloitamisen kanssa, kun eihän meidän ikäluokalla mitään eläkettä kuulema tule olemaan. Olen sen ikäinen, että alan tunnistaa ostavani raitapaitoja yhä uudelleen ja uudelleen, sekä innostuvani muodin kiertäessä aina samoista jutuista toistamiseen. Olen sen ikäinen, että alan pelkäämään läheisteni katoamista jossakin vaiheessa elämääni. Olen sen ikäinen, että osaan olla loukkaantumatta typeristä kommenteista. Pidän astianpesukonetta erinomaisena ostoksena ja naputtelen kirpputorilla huonekalujen puupintoja tai pohdin vaatteiden leikkauksien kestävyyttää vuosikymmenten takaa. Olen sen ikäinen, että Spice Girls on minulle lapsuutta ja muistan ajan ennen Internettiä kun lankapuhelinnumerot muistettiin ulkoa. Olen sen ikäinen, että aina vähän sattuu tai ainakin jumittaa jostakin. Ja senkin ikäinen, että illanviettoon lähtiessä tuntuu raskaalta ajatukselta kotiinpaluumatka ja seuraavan päivän turhanpäiväinen menetys tuhnulle ololle.

Jollakin tapaa olen silti jäänyt kaksivitoseen kiinni. Neljäsosavuosisata. Yhtä paljon kuin Brunbergin laatikossa on suukkoja. Kotikotona käydessä on ihan ok ostaa koko boksi ja syödä ne sohvalla maaten katsellen jälleen kerran Love Actuallya, McLeodin tyttäriä tai Because I said so -elokuvaa, suoristella foliot heljäväksi pinoksi. Lapsena taiteilin niistä barbeille kaikenlaista suklaalevyistä lähtien. Kerran kuulin, että mitä ihminen tekee karkkipaperille syönnin jälkeen, rutistaa, taittelee, silittää millit suoriksi, heijastaa sitä miten hän toimii seksin jälkeen. En tiedä päteekö sama suukon kääreisiin.

Jos vuodet ovat kerroksia, heläjäviä foliopapereita kulmat suoristettuina varovasti, on toinen laatikko jo menossa. Ajattelen usein, että en tunne oloani niin ”vanhaksi” kuin nuorempana luulin tästä iästä. En tahtoisi olla nuorempi, mutta voisinpa pysäyttää ajan ihan hetkeksi. Tai sulkea ulkomaailman. Onneksi voin sulkea somen. Toisinaan ulkopuolinen maailma tekee iästä suuremman ja kiireellisemmän asian kuin se lopulta on.