Sellainen tuntuma on aina jäänyt, että työnteko on arvokasta. Jokainen alipalkattu lomaviikosta uhrattu leiriohjaus ja ajokorttia varten herätty aamu. Mainostenjakaminen, satubaletin ohjaaminen ja jokainen kilometri joita pitkin keittiönkaapistot kulkivat kaupungista toiseen.

Puhelinmyynti oli niitä harvoja ”sitä ei kenenkään tarvitse tehä” -työtä. Ei ollut kyse erilaisten töiden arvottamisesta vaan siitä, että maailma pärjää C-vitamiinien kuukausitilausta ja KuntoPlussan kylkiäisiä. Vaikka kyllä maailma pärjää ilman mainoksiakin.

Lucia Berlin – Siivoojan käsikirja

(Vinkki siivoojalle: älä tee töitä ystäville Ennemmin tai myöhemmin he kääntyvät sinua vastaan, koska sinä tiedät heistä niin paljon. Tai sitten sinä lakkaat pitämästä heistä – samasta syystä.)

Siivoojia meillä arvostettiin. Jos ne koulujen käytävillä kärryjensä kanssa kulkeneet usein melko hiljaiset, värittömät ja liiviasuihin pukeutuneet (naiset) olisivat jääneet tulematta töihin, se olisi ollut katastrofi. ”Sen työn huomaisi heti jos se jäisi tekemättä.” Sama tilanne jos ravintolan tiskari jäisi tulematta ja kokki vain hapuilisi näkymätöntä puhtaiden pinoa.

Luin vastikään ansoista joita siivoojille asetettiin. Sokeripaloja verhon taakse. Kolikoita maton alle. Lucia Berlin neuvoo kuinka näkyville jätettyihin kolikkokippoihin kannattaa lisätä muutama roponen. Ja kuinka kermakon siirtäminen sokeriastian oikealle puolelle viestii, että jotakin on tehty. Asioita on siirrelty.

Berlinin kokoelman nimikkonovellissa, Siivoojan käsikirja, lisätään samaan aikaan vettä myllyyn että huudatetaan imuria siivoojien askareiden lomassa. Berlin oli yhdysvaltalainen kirjalija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja värikkään elämän elänyt nainen. Hän teki sitä työtä mitä oli tarjolla. Toisinaan ylikoulutettuna siivoojana. Oikeastaan tämän postuumisti julkaistun kokoelman sisällöt ovat kertomuksia joilla on autifiktiivinen tausta, mutta joista ei kukaan koskaan pysty sanomaan mikä on totta ja mikä ei. Luulen, että kirjailija ei itsekään sitä tiennyt.

Kirja on vasta alussa mutta tiedän jo pitäväni siitä. Niin inspiroivaa, viihdyttävää. Hauskaa ja traagista. Juuri kun naurattaa niin tulee käänne joka ei naurata lainkaan. Kokoelmateoksen ihana puoli on, että alussa voi tarkoittaa, että olet keskellä tai vähän jälkeen puolivälin. Koska voit lukea otsikoiden perusteella, pituuden perusteella tai sokkona. Ja lukea kirjan lopulta kannesta kanteen mielivaltaisessa järjestyksessä.

ps. Kuuntele lisää Berlinin hehkutusta Sivumennen  -podcastista.

Ossi Nyman – Röyhkeys

Berlinin novellit eivät kertovat muustakin kuin työstä, mutta koska teos rakentaa silti lyhyistä tarinoista jonkinlaista kokonaisuutta (tai ehkä lukija kokoaa), työllä on siinä merkitys. Työ määrittää ihmistä, myös se onko sitä vai ei.

Ossi Nymanin Röyhkeys -kirjassa avautuu hieman se maailma jossa ihminen etsii omaa arvoaan vaikkei tee työtä. Jotenkin kaipasin syytä miksei tehdä (haravoinnin jälkeen päähenkilö kokee olonsa jotenkin hyväksi kun on tehnyt työtä), mutta merkittävin pointti ei ole yksittäisen ihmisen syissä vaan ihmisarvossa. Kun tuntee Bruce Springsteenin keikalla olevansa osa muita, katsomassa samaan suuntaan.

Kirja myös kertoo millainen jumppaaminen työttömän arki on. Millä tavalla sitä säilyttää työnteon arvostamisen ja ihmisarvon myös muun kautta kuin työn? Sitä voi arvostella mutta sitä on myös hyvä pohtia. Lukija voi nähdä aina saman pitsatäytevalinnan varmuutena, että vähillä rahoillaan saa jotakin mistä pitää. Ei ole varaa riskeerata. Tai sitten niin, että kaveri vain pitää ananaspitsasta.

..juuri kun minä olin astunut saliin, olivat koululaiset kääntyneet katsomaan minua olkansa yli. Samalla hetkellä opas oli sanonut koululaisille, etät kaikkia näitä maalauksia yhdistää se, että niissä ihmiset on maalattu lsellaiseen asentoon, jossa he näyttävä tjuuri kääntyneen katsomaan olkansa yli viimeisenä huoneeseen tullutt ihmistä. Olin silloin paennut äkkiä toiseen saliin, mutta kun olin jälkeenpäin rauhassa ajatellut asiaa, niin olin ymmärtänyt, että se oli ihmeellisin asia joka minulle oli koskaan tapahtunut.