Kiharoista – Curly girlistä ja ennenkaikkea muista mutkista

Meduusa. Niin joskus moitin. Jokainen lonkero vetämässä eri suuntaan. Yksi sojottaa sivulle, toinen painuu alaspäin ja kolmas uteliaana kohti korkeuksia kuin sukellusveneen periskooppi.

 

Ei se ole vain tukkani, joka on kuin Davy Jonesin parta. Itsekin olen kaikkea koko ajan haluamassa, vaikka pääsisi helpommalla, kun kaiken energian saisi kanavoitua samaan suuntaan.

 

Kahdesta kiharatukkaisesta vanhemmasta ei suoratukkaisia lapsia saa. Kolmannen asteen luokkakuvasta voi jo huomata kuinka hius alkaa laineilla. Siinä kohden koko elämä alkoi muuttua suoraviivaisesta koukeroisemmaksi. Ihastuminen jonka kohteelle ei uskaltanut puhua. Tiukka voimistelupuku, jonka myötä kokoero muihin erottui selvästi. Ihossa erottuvat epäpuhtaudet ja muutokset kehossa. Backstreet boysien rakkauslaulut Barbieleikkien lomassa.

 

Ja nyt tätä joka aamuista jännitysnäytelmää, kuinka huono voi ”bad hairday” olla, eletään sormet ristissä lukemattomissa kylpyhuoneissa. Iloitaan jokaista kiharaa, jota ei tiedetty olevan olemassakaan. Lähiöiden Alepat on koluttu tyhjiin sopivista hoitoaineista ja shampoista. Korkkiruuvia, denmania, ananasta. Puolison kaapista viety ploppauspaita ja pastankeiton ohella toisessa kattilassa poreileva pellavansiemengeeli. Curly girl metodi eli ”kööligööl” on villinnyt suortuvat.

 

Muuttaessani ensimmäiseen omaan asuntooni, ostin samoihin aikoihin suoristusraudan. Opettelin hallinnoimaan rahavarojani vuokran ja kouluruuan maksun riittämiseen samalla kun suoristelin mutkia kuontalossani. Kämppikseni auttoi suoristamaan tukkaa kiiltäväksi, uudeksi ennennäkemättömäksi minäksi.

 

Illalla kotiin palatessa kosteus oli jo luonut otsonikerroksen laitetun kampauksen ympärille. Jossain välissä jokainen päätyy kohtaamaan omat kiharansa. Olivat ne yksi itsepintainen pyörre takaraivolla, polkkatukan molemmin puolin päätä samaan suuntaan kääntyvät latvat tai lämpörullaa tottelematon suikero. Jossakin vaiheessa totesin, että tietty peikkomaisuus kuuluu luonteeseeni.

 

Kiitos kööligöölin, kiharoiden hoidosta puhutaan enemmän. Kuinka saada kiiltoa, pehmeyttä ja kosteutta niissä mutkissa mitä on. Täällä oli ihanasti kirjoitettu siitä kuinka erilaisten ilmiöiden tärkein asia ei ole, että kaikki menevät sen mukaan vaan, että ne nostavat erilaisuutta tasavertaiseksi.

 

Kööligööl, kuten kaikki ilmiöt yleensäkin, on vouhotusta, hullutusta ja mielenkiintoista seurattavaa. Facebookin ryhmä on kannustava, täynnä huumoria ja innostumisen onnistumisia. Se on yhteisöllisyyttä tukea vahvistaa sitä mikä on ominaista. Vaikkei jaksaisikaan finger coilata loppuelämäänsä tai potea huonoa omatuntoa jos tuote ei aina ole täysin sataprosenttisesti metodin mukaista, jää tästäkin käteen varmasti hyvää. On ihanaa nähdä ihmisten voimaantuvan itsestään vaikka tuntuu käsittämättömältä että se ilo johtuu siitä minkä kanssa on itse kamppaillut joskus vuosia.

 

Joku kirjoitti rohkaistuneensa olla taistelematta kiharaa vastaan. Olla siis taistelematta vastaan sitä mikä on itselle luontaista. Toinen sanoi, että hiuksilla on aina ollut luonnetta, mutta itseltä sitä puuttui hiusten kantamiseen. Toivottavasti senkin jälkeen, kun banana hair foodia taas saa kaupasta ja pellavansiemenet ovat jääneet kaapin perälle, tästä jää jälki että kaikenlainen kiharuus kuuluu elämään siinä missä suoraviivaisuuskin. Takaisin mereen vetäytyneen hyökyaallon myötä hiekassa erottuvat simpukat.

Hyvinvointi Mieli Hiukset Ajattelin tänään

Sadan vuoden unet – Satuja aikuisille

Auraa ei väsytä, hän on virkeä, hän näkee ikkunasta ulos, ja tiellä sakeneva hämärä on tulossa osaksi säveltä, samaa säveltä kuin pensaitten paljaat oksat, jäätynyt multa ja kukkien sipulit roudan alla.
– Sadan vuoden unet, Johanna Venho

Mikä on aikuisten satu? Kourallinen synonyymejä panemiselle? Klassikon saattaminen arkielämään, jossa vanhemmat juovat liikaa ja karrikoitujen hahmojen sijaan hahmoilla onkin oma elämä eikä hännystellä sivuhahmona, kukistettavana ilkeyden perikuvana? Sadun elementeistä koostuvan viitan alta tarinasta paljastuukin palelevat jalat, kylmäävä todentuntuisuus. Toisinaan sadun kaavan tai taikaesineen avulla rivien välistä tarinaa voi tehostaa.

Juri Nummelinin toimittamassa satukokoelmassa Sadan vuoden unet Ruususen uni on masennuksen sumuinen tila, Tuhkimon prinssillä on kenkäfetissi (lasikenkiä ei voi tilata Zalandolta vaan täytyy kenties ottaa koko kengänkäyttäjä) ja Tittelintuurella vain kävi äärinmäisen huono tuuri jouduttuaan itsekkäiden ihmisten kiristettäväksi. Ehkä hänen tarinansa tuli alkujaankin kerrotuksi väärin?

The Endin sijaan onkin Mitä jos?

Oli viihdyttävää arvailla mikä satu oli milloinkin kyseessä, toisinaan otsikot ”pilasivat” odotuksen. Joukossa oli myös itselle aivan tuntematon tarina. Jotkut kerrottiin sadunomaisin elementein, toisissa hahmot olivat vaihtaneet miljöön satukirjan metsästä nykypäivään tai post-apokalyptiseen maailmaan. Satujen hahmot oli pääosin inhimillistetty todeksi, vaikka heillä olikin koko ajan mahdollisuus käyttää kirjoittajan mielikuvitusta hyväkseen ja seisoa myös epätoden puolella. Hölmöläisten pariskunta lapsettomuushoidoissa ja lopulta onnen kääntyessä päättivät, että kun näin on hyvä niin pidetään lapsi vähän pidempään siellä vatsassa.

Hyvä ja paha. Nehän satujen elementeissä usein pilkahtelevat. Vastakkainasettelu tai kyseenalaistaminen. Ennen saduissa hyvä ja paha olivat hahmoja. Paha äitipuoli. Hyvä haltiatar. Tittelintuure. Prinsessa. Näissä hyvä ja paha eivät katoa minnekään, ne vain esiintyvät piirteinä, eivät puhtaina ruumiillistumina.

Lapsille kirjoitetut sadut eivät lähtökohtaisesti ole vailla raakuutta, päinvastoin. Lapsen mieli vain tuntuu suojelevan itseään tietämättömyydellä. Kantapään leikkaaminen, jotta kenkä sopisi, on lapselle yksi tarinan käänne, aikuiselle se repii auki totuutta ihmisen turhamaisuudesta ja epätoivosta.

Sain kietotua nostalgiseen tunteeseen löytäessäni Saapasjalkakissa kertomuksen uudelleen sitten lapsuuden. Ihailin Johanna Sinisalon ja Markus Harjun taitoa kirjoittaa sadun elementein tarinanansa uudelleen. Myös Johanna Venhon, kirjan nimikkosatu, Sadan vuoden unet oli kiehtovaa jo itse tekstinä vaikka aihe itsessään ei ollut vain Happily ever after.

Hannu ja Kerttu pärjäsivät kansantarinassa silkalla omalla nokkeluudellaan, mutta kun nyt kerrankin sain kirjoittaa sadun, päätin antaa lapsille avuksi myös mahtavan taikaesineen, jonka – saduista tuttuun tapaan – kaikista voimista löytäjät eivät välttämättä ole edes perillä. -Johanna Sinisalo.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen