Mekko roikkuu henkarissaan muovisessa viitassaan ja pelottelee yöllä heräävää. Seinän, jossa kuuluisi olla vain rivi valkoisia kaapinovia, on toisesta kulmasta vallannut musteensininen satiinimekko. Paksusta lattiaa hipovasta materiastaan huolimatta se lepää rauhallisesti kahden ohuen olkaimensa varassa. Niitä pitäisi lyhentää. Se ei ole vaikea tehtävä, minullekaan. Mutta puuha saa minut ikävöimään ihmistä, joka on aina tehnyt tämänkaltaiset pienet korjaukset ja suuremmatkin ompelut. Erään fuksianpunaisen rusetinkin ompeli kolmeen kertaan kiinni, kun täydellisyyteen tavoitteleva silmä ei hyväksynyt lopputulosta ennekuin se oli täysin suorassa.

Tämän lähemmäksi en tule koskaan pääsemään Oscar-gaalaa. En vieläkään mahdu siihen upeaan merivaahdonvihreään tyllimekkoon, joka sopisi punaiselle matolle. En ole kyllä yrittänytkään ja nyt makuuhuoneen nurkassakin odottavaa mekkoa kokeilen joka toinen päivä, ettei se salaa, sillä aikaa kun olen töissä, kutistu.

Ennen musteensinistä mekkoa toimin epäsopivana mallinukkena niin makeishaltijatarta muistuttavalle tursokselle, second hand putiikin olkatoppauspaljettiasuun, jossa olisin sopinut sivuponnarin kanssa Drew Barrymoren sijaisnäyttelijäksi sekä mekkoihin joissa oli laadukas kangas ja palvelu asiantuntevaa, mutta jotka eivät hintaan nähden vain olleet tarpeeksi vau. Aika oli ajanut ohi kohdallani joistakin malleista, en enää kokenut haluavani samaa kuin se persikan värisessä kimaltavassa mekossa pyörähtelevä kahdeksantoistavuotias: Halusin iltapuvun, en hattaraa.

Yritin käyttää hyväkseni juhla-asujen heitteillejättöä, sitä että moni tuhlaa suhteettoman paljon rahaa juhla-asuun jossa pönötetään epämiellyttävän tunteen vallassa yhden tai kahden kerran, vaikka lempivaatteisiinsa kuten farkkuihin ja neuleisiin, ei raaskita käyttää juurikaan rahaa. Yleensä asut ovat hyväkuntoisia ja halpoja, johtuen vähäisestä käytöstä ja sattumankaupasta seuraavalle pitäjälle. Suurin osa UFFin tai nettikirppareiden asuista olisivatkin mahtuneet vain toiselle reidelleni. Kun olin kokeillut myyjän mieliksi eräässä liikkeessä mekkoa, jonka punaiset liehukkeet nuolivat rätisten kinttujani, hän kysyi ”niin mutta se mahtui päälle?”. Sovituskopissa peilistä heijastui laatikkomainen ilmestys sekä seinältä iloisena hymyilevä kuva 60-luvun Miss Suomesta, liikkeen pitäjästä. Kyllä, se mahtui päälle. Oliko silti väärin haluta jotain enemmän.

Virtuaalivalikoiman sekä mittatilausmekkoliikkeiden lisäksi kävin toiveikkaasti vaatelainaamon rekeillä sekä kotimaisen suunnittelijan liikkeellä. Ovella keräsin rohkeuttani astua sisään, sillä usein tunsin myyjän ilmeestä ajatuksen ”tuo ei mitään osta”. Vaateliikkeen ovenraosta piti kysyä myyjältä, että voisiko täällä ihan kokeilla myytäviä mekkoja sillä sitä varten olin tullut. Myyjä näytti olevan ihmeissään ja olisin halunnut piiloutua huivin sisään, koska en tainnut sopia liikkeen perinteiseen asiakaskuntaan. Tumman vihreä, oikealle naiselle leikattu asu osoittautui sen astisesti parhaimmaksi. Helma lasketui upeasti, siinä oli hieman laahusta ja mekon olisi voinut pestä koneessa. Jos yläosa olisi ollut täydellinen, kaunis se oli ja imarteleva mutta ei kuitenkaan täysin oman näköinen, ei hintakaan olisi takerrellut.

Voisin merkitä monia tärkeitä virstanpylväitä ja muistorikkaita hetkiä mekoin. Ala-asteen joulujuhlan pitkä samettimekko, jonka yläosa oli musta ja alaosassa kukkakuvioisia paloja. Lucia-kulkueen valkoinen mekko, kuudennen luokan kevätjuhlan hennonsävyinen mekko, jonka helman alta näkyivät Spice Girls-villityksen mukaiset valkoiset paksupohjaiset kengät. Sitruunankeltainen rippimekko ja vanhojen tanssien taftimekko jonka olin itse suunnitellut kemian vihkoon. Ylioppilasjuhlien punainen mekko ja viime kesänä serkun häissä käytetty Jane Austen viboja henkivä kukkaluomus, jolle puoliso irvisteli, mutta jossa olo oli ihana. Jos minulle kävisi onnettomuus jonka myötä elämä vilisisi silmien edestä, se voisi näyttää kuin joku kolistelisi vaatekaappia.

Musteensininen mekko oli lopulta nettikaupan ostos. Kohtuuhintainen, paksu kangas, simppeli ja sopivat asusteet odottelivat kaapissa. Yläosaa tukivat luut, helma kellottui sopivasti piilottaen kriittisimmät alueet aan-muotoiseen siluettiin. Vetoketju pitää sulkea varoen tietystä kohtaa ja joku lanka tunkeilee hävyttömästi saumasta, mutta niiden myönnytysten kanssa voi elää.

Postiluukusta kolahti onnea juhlaan toivottava kirje. Allekirjoittaneena hieman tärisevällä käsialalla ”mummo”. Tuli kamala ikävä ja tajusin tämän mekkomatkan olleen kovin yksinäinen. Kaipasin täydellisyyteen tavoittelevaa mummoa, joka oli ollut aina mukana tärkeimmissä juhla-asuvalinnoissani. Oli ommellut valkoisen pitsimekon, jossa oli monta tyllikerrosta, kirkkaanpunainen satiinivyö ja ruusuja helmassa sekä kaksi Pyhäjärven kansallispukua minikoossa. Laukannut kanssani kaupasta toiseen, ostanut keltaisen rippimekon kirpputorilta, leikannut vanhojen tanssimekon petroolinväristä kangasta samalla kun tsunami iski Thaimaaseen. Nytkin kyseli matkan takaa miten valmistelut menevät ja toivotti onnea. Tältäkö aikuistuminen tuntuu. Yksinäiseltä.

Tuntuu kovin turvalliselta tietää, että Oscr-gaalaa varten riittää yöpuku.