Paino

Mielen, hartioiden, elämän. Korvakorujen, ajatusten, repun. Nyt ajattelen kyllä sitä konkreettista, näkyvää, yksityistä ja samalla julkista painoa. Elopainoa.

Luen kappaleen sieltä, toisen täältä Virpi Hämeen-Anttilan kirjasta Paino. Kuusikymmentä vuotta, selkärikko, kymmeniä kiloja ylipainoa, sitten kymmenien kilojen edestä energiavajetta ja jumppaa, syömishäiriöitä, masennusta ja lapsuudesta kasailtua pohjaa jonka päällä tasapainoilla.

Olen kaksi kolmasosaa elämästäni miettinyt enemmän tai vähemmän painoa. Puhkikuluneita housujen haaroja, vaakanumeroita, sitä kuinka koon vuoksi jää tanssilattian reunalle, sitä miltä näyttää voimistelujoukkueen rivissä. Muistan kuinka hermostuin kun minut aina laitettiin kaikista pienimmän voimistelijan viereen kuvioissa. Mutta en muista aikaa jolloin ostin vaatteitani senttikoossa. Lähimpänä on turhautumiseni lapsettomuushoitojen edessä, kun en saa muutosta joka voisi vaikuttaa myönteisesti. Osittain siksi, että tässäkinkö asiassa olen saman kysymyksen edessä. Että tuo ja tuokin saa lapsia ja ihan oman itsensä kokoisena.

Työkaveri esitteli alkuvuodesta kuvia itsestään jotka toimivat hänen inspiraationaan. Enemmän salaattia, enemmän askelia. Hän on yhä samassa tilanteessa. Enemmän salaattia, enemmän askelia. Toistuvassa paastokierteessä. Kuinka uuvuttavaa käyttää niin paljon aikaa ja energiaa tähän.

Kaksi kolmasosaa elämästä sellaisen käyttöön mikä ei vie mihinkään, on uuvuttavaa ja kuluttavaa. Ystävystyn Hämeen-Anttilan kirjan sivuilla seikkaleviin pieniin tyyppeihin jotka elävät ristiaallokossa. Tee näin, älä tee näin, syö tätä, älä syö tuota, liiku, rentoudu.

Ei ole helppoa päästä oman itsensä ja maailman kanssa tasapainoon. Luoda muottia itse itsestään. Kun muistaisin, että tämä on ainoa keho joka minulla on eikä sitä saa väkivallalla kohdella. Ei kurituksella eikä piilottelemalla. Mutta työtä sen eteen on tehtävä, ehkä hieman erilaista kuin kaikki vuodet on kuvitellut.