Posket halkeavat pakkasesta. Ja hymyilystä.
Uskomatonta, että edes omistan sukset. Kaikkien niiden kammottavan hikisten mäkinousujen, valuvien hiippapipojen, kaatumisten ja lauantaipäivien ilonpilaaja-hiihtokisat joissa ojennettiin hakaneuloilla kiinnitettävät numerot ja lopuksi kuumaa mehua.
Ehkä omistan sukset siksi, että voin. Että ne menevät ”klik-klik” ja molemmissa sauvoissa on piikit. Konkreettinen merkki siitä, että olen voinut hankkia ne, etteivät ne ole eripariset ja jonkun vanhat. Ei minustakaan ollut mitään järkeä hankkia uusia suksia tai luistimia, mutta hiihtämisessä olin aina (muka) se (ainoa), jolla oli vanhat siteet, tylpät sauvat tai jokin hullusti. No, oli myös pyörä joka rämisi ja luistimet joissa oli hassunnäköiset piikit kaunoluistimiksi. Ostin vitivalkoiset, uudet, luistimet joululahjarahoilla, vaikken ollut siinäkään lajissa hyvä eikä rusettiluisteluista tullut koskaan mitään. Sai korkeintaan lumipesun. Uusi oyöräkin on ja ne sukset.
Ei minusta ole tullut parempaa, en ole päässyt sen pidemmälle kuin mitä niillä käytetyillä. Horjun edelleen mäkilaskuissa, hidastan luisteluringin kaarteessa ja viime kesänä lensin pyörän tangon yli. Kun selkäni käännän, fillari vain kaatuu itsekseen ja nahkainen satula on naarmuilla.
Mitä jos muut katsovat – mitä jos muita ei kiinnosta
Mutta talvea rakastan. Posket ovat haljeta pakkasesta ja hymyilystä. Epäilen vielä eteisessä, olen jo toista viikkoa kuitenkin suunnitellut hiihtoa. Kaksi talvea sitten kävin kerran, viime vuonna kahdesti. Vai oliko se sittenkin etten viime vuonna käynyt. Joka tapauksessa jos käyn tänä vuonna neljästi, olen jo tuplannut taas. Sukset löytyivät pikkuvarastosta, monot isommasta pari päivää myöhemmin, kun ulkona on houkuttelevaa lumihiutaleiden läpi paistavat valoa ja korvissa Sanna Majuri lukee Vanessa Sprngoran Suostumusta (WSOY). Monot ovat suuressa ruutukassissa kumisaappaitten kanssa ja lukkokenkien kanssa.
Mitä jos en osaa yhtään. Sukset eivät luista tai eivät pidä. Jos on mäkiä ja muut katsovat. Jos on paljon porukkaa ja joku joutuutoistuvasri ohittamaan minut, koska olen yhtä pätevä kuin aasialaisturistit ensi kertaa Rautatientorin Jääpuistossa. Mitä jos, mitä jos.
Mitä jos lopettaisi arpomisen. Joko menee tai ei. Tarkemmin ajatellen, jos joku räpeltää suksiensa kanssa ladun reunassa, kiinnostaako minua arvioida hänen taitojaan ja nopeuttaa. Ei. Miksi ihmeessä näitä muita kiinnostaisi oman sivakointinsa lomasta toimia tuomarina minulle. Yleensä kaikki ovat lopulta kiinnostuneita itsestään.
Lumi narskuu monojen alla. Niihin ei enää mene haitallisesti lunta kuten niihin pieniin reikiin ensimmäisissäni. Monot ja sukset olivat kelvanneet ihan hyvin ennen kuin viereen oli ilmestynyt liuta muita suksipareja. En ole ainoa jolle hiihtämisestä on jäänyt tuntemuksia, kuulen jatkuvasti kuinka kouluhiihto oli monelle kamalaa ja nyt he ovat onnellisia sukset jalassa. Tämä ei ole kotioloista johtuvaa traumaa (sekin on vähän dramaattinen sana tässä yhteydessä, en herää öisin hiihtämässä alasti ja toiset nauravat) vaan jostakin yleisestä hiihtotuntien tunnelmasta.
Noniin, sukset saatu jalkaan. Tuosta alemmalle rinkulalle, menisivät nuo naiset saakeli nopeammin. Mutta ei, he hidastavat, riisuvat suksiaan ikuisuuden. Teen vielä yhden ylälenkin. Pienessä mäennyppylässä olen kaatua taaksepäin. Käytän valtavasti käsien voimaa ja saan jonkun potkun jo vähän sinnepäin, kun mitä YouTube-video opasti. Hiihdän pientä rinkulaa uudelleen ja saan hetken aikaa olla ihan yksinäni. Vain lintuparvi pään yläpuolella ja upea pakkastaivas silmien edessä pastellisena.
Jokin hetkellinen omistaminen. Ei muita, näin paljon tilaa ihan itsekseen. Ehkä tämä on vaikutusta siitä Pohjois-Koreaan liittyvästä kirjasta, kun kukaan ei juuri omista mitään ja tajuaa mitä itsellä on. Tai tietoa siitä, että voin omistaa tämän pienen hetken ja nauttia siitä tai antaa mennä ohi.
Huopikkaan muodossa
Kävelen pienen metsäreitin kotiin sukset kainalossa. Kaikkialla kimaltaa ja on kaunista kuin Narnian lumimaailmassa. Kohta ilmestyy yksinäinen lyhty ja fauni paikalle. Tunnen naurettavan pienestä hiihtoreitistä onnellisuuden tunnetta, ei vaan tunnen onnellisuutta lumesta ja talvesta, tästä vuoden ajasta joka meillä on. Ja olen onnellinen siitäkin, että pieni rinkula ladun pätkää jota kierrän kuin hamsteri pyöräänsä, tekee minut onnelliseksi. Tracker näyttää reitin muodon, kuin huopikas. Lämpöinen, simppeli huopikas.