Postikortti

Olen alkanut pitää postikorteista yhä enemmän. Ne ovat parhaimmillaan kuin pieniä taidenäyttelyitä. Tai peilejä sen hetkisestä tunnelmasta. Ne ovat edullisia hankkia, mutta niihen hetkessä voi nähdä syvemmälle. Olen oppinut välttelemään geneerisiä onnittelukortteja joissa raa’an vaaleanpunaiset ruusut lähetetään kultatekstein vastaanottajalle, mutta vaalinut ajatusta että postikortteja voi lähettää toiselle ihmiselle ihan ilman lahjaa. Nimenomaan ilman lahjaa.

Tämän kortin ostin koska pystyin katselemaan kuvaa kolmen sukupolven silmin. Mummoni näkisi siinä kiillotusta kaipaavat kynttilänjalat, tunnistaisi tuolit ja pohtisi kuinka paljon työtä vaatisi niittää aukeama kauniiksi. Pöytäliinankin hän näkisi, kuvittelisi laadukkaan kankaan sormissaan ja oikoisi sitä mielessään.

Äitini näkisi rehottavan pellon kauneuden, luonnon ja tuntisi tunnelman joka kahvikutsuilla olisi. Miettisi kenelle tuolit olisivat, miettisi että tuolin syli on auki aina uusille istujille. Antaisi liinan olla rutussa ja kynttilöiden vinossa.

Minun katseeni silmäilee herkullista kakkua, olisin kerännyt rehevän kukkakimpun joka pöydässä on ja kädet tuoksuisivat yhä katkotuilta varsilta. Näen valkoisen pitkän mekon viistämässä niittyä ja hymyilen pohtiessani kenen kanssa kävisin pöytään.

Me kaikki näemme saman maiseman, mutta pohdimme eri asioita, keskitymme eri yksityiskohtiin.