Rakenna, kärsi ja unhoita – Helmi Kajasteen esikoinen

Helmi Kajasteen käsilaukkukokoinen esikoinen, Rakenna, kärsi ja unhoita, sopi juuri tähän hetkeen luettavaksi.

Esseekokoelmat ovat viime aikoina nousseet omaan suosiooni ja käyn harva se päivä hiplaamassa Silvia Hosseinin Pölyn ylistys kirjasta otettua uutta painosta kirjakaupassa. Myös Maggie Nelsonin Argonautit -kirjassa oli esseemäistä tyyliä, sitä joka imaisee ja sitten laajentaa ajatusta. Oikein kuulen kuinka kutistuneet aivosolut alkavat poksahdella aamiaismurojen lailla niiden ylle kaadetun esseen ravitsemana. Siellä ritisevät ajatukset keskenään iloisesti ja elävästi.

Viime vuonna luin Katja Kallion elokuvarakkaudella kirjoitetut kirjat Valkokangastuksia sekä Elokuvamuistin ja vaikka ne vahvistivat ajatusta kahden keskisestä suhteesta leffafanin ja elävän kuvan välillä, on silti ihanaa uida aiheen parissa toisen pään sisällä poimien ajatuksia jotka resonoivat itsessä. Elokuva-aiheen vuoksi Helmi Kajasteen kirja kiinnosti vaikken tiedä arkkitehtuurista paljoakaan.

Eikä tarvitsekaan, ei myöskään elokuvista, jotka kirjassa esiintyvät. Todennäköistä on, että tunnistaa ainakin Die Hardin,on kuullut Fellinistä ja kyllähän jokainen vähintäänkin tunnistaa Kaurismäen nimen. Alkusanat luettuaan lukija kuin lukija voi huomata löytävänsä tulevista sivuista samaistumispintaa vaikka lähtökohtaiset aiheet tuntuisivat vierailta.

Asiattomilta pääsy kielletty

Elokuvaa on hankala tehdä ilman, että esittää samalla ympäröivää maailmaa. Kirjassa voi halutessaan kokonaan jättää mainitsematta, missä tarina tapahtuu, muta elokuvassa ympäristön poisjättäminen on jo todella poikkeuksellinen ja merkittävä ratkaisu. Ympäristön esittäminen tarkoittaa, että pitää tehdä päätöksiä tapahtumapaikasta, ja jos tapahtumat eivät sijoitu täysin metsän keskelle niin ratkaisut ympäristöstä sisältävät arkkitehtuuria.

Elämämme, arkemme, on loppujen lopuksi arkkitehtuuristen ratkaisujen keskellä toimimista. Hahmotamme maailmaa, pystytämme keinotekoisia rajoja sekä valta-asetelmia seinillä, tiloilla ja pinnoilla. Eikö esimerkiksi kiiltäväpintaisessa lasin ja marmorin vallitsemassa uudessa rakennuksessa hoiperteleva rääsyinen laitapuolenkulkija ole jotakin mistä kaikki vaivaantuvat? Eihän tuo henkilö kuulu tänne. Yhtä lailla pystytämme kylttejä, joissa kielletään asiattomien harhailu yksityisalueella. ”Rajojen ja järjestyksen luominen ovat arkkitehtuurin keskeisiä teemoja. Rajoja piirretään esimerkiksi ulko- ja sisätilan tai yksityisen ja julkisen välille. Arkkitehtuurin luomat rajat mahdollistavat monelle asunnon ja kodin turvallisen suojan. Ne rajaavat ulkopuolelle kaoottisen maailman ja sanovat, että tässä voit levätä hetken.”

Elokuvaesimerkeillä Kajaste havainnoi arkkitehtuurin ja ympäristön roolia kerronnassa. Milloin kodista, turvallisesta paikasta, voi tullakin elokuvassa se paikka joka on sekaisin tai jossa pelätään. Mitä rakennuksen palaminen valkokankaalla kertoo, kuinka väkivaltainen teko se on.

”Taloa rakentaessa rakennetaan usein myös paljon muuta”, Kajaste pohtii ja mieleeni tulee juuri edellisiltana katsomani elokuva jossa näennäisesti mukava kaveri ujuttautuu auttamaan pariskuntaa talon remontoinnissa ja kuinka talon isäntä tuntee vähitellen remppakaverin valtaavan tilaa tapetinvalinnoista lähtien. (Tarkistin että kanavasurffailun tulos eli eilisillan leffa oli nimeltään Fatal flip ja yllätyin ettei se ollut kuin viisi vuotta vanha elokuva.)

Omia hajanaisia ajatuksia

Riks, raks ja poks.

Jäin miettimään sitä miksi olen usein tuntenut ahdistuksen kaltaista tunnetta nähdessäni SIMS -kylää muistuttavan omakotitaloalueen, jonka vielä hennossa nurmessa ei ole pensasaita ehtinyt kasvaa ja jossa samanlaiset kloonatut talot napottavat vieri vieressä. Miksi samaa ahtauden tunnetta ei tule vaellellessani vanhoilla puutaloalueilla joissa tontit saattavat olla vähän kulmittain toisiinsa, puusäleaita tai epäkäytännöllisen kapea kuja erottaa punaisen talon keltaisesta tai mintunvihreän talon parvekkeelta melkein voisi hypätä harmaan talon piharakennuksen katolle.

Miksi yksityisyys tuntuu katoavat uudella asuinalueella vaikka kerrostalossa nimensä mukaisesti olet vain lattian (/katon) päässä toisesta, kuulet riidat, koirat ja lapsenitkut. Johtuuko se siitä, että kerrostalon luonteen hyväksyy erilaiseksi ja omakotitalo edustaa tosienlaista asumista. Kuinka tiukassa on ajatukset voivat olla ja kuinka haluammekaan eristää itsemme sopivina hetkinä muusta maailmasta.

Miten Nousukausi  elokuvassa pelkällä miljööllä kuvataan ihmisiä. Tilava, lasiseinäinen avara talo jonka pihalla on kasvimaa. Kerrostalo jossa parvekkeella kukki vain itse betoniset rakenteet, hella ei toimi ja näkymä on kuluneessa aluspaidassa tupakkaa vetävään vastapäisen talon asukkiin. Veljeni kertoi, että häntä ahdistaa siinä elokuvassa, että kaikki viedään heiltä. Niin viedäänkin, identiteettiä myöten. Kunnes päähenkilöt tajuavat, etteivät he ole yhtä kuin suuri parveke ilman naapureita.

Ajattelen että rakennuksilla on henki kun taas upouudet ovat toistaiseksi vielä kovin sieluttomia. Haaveenani ei ole rakentaa taloa alusta loppuun itse, liikaa valintoja ja mahdollisuuksia epäonnistua jos tilasta ei tulekaan oikeanlainen. ”Kodin monimerkityksellisyys ja vaikea ennakoitavuus on arkkitehdeille ikuinen kysymys. Heidän täytyy suunnitella suoja, jonka ihmiset voivat asuttaa arvaamattomilla tavoilla.” En osaisi itsekään vastata siihen kysymykseen millainen tila olisi unelmieni paikka jos sen rakentaa tyhjästä, kuinka siitä tulee koti. Siksi valitsisin mieluummin olemassa olevan tilan jolla on jonkinlaiset rajat minkä puitteissa sitä rakentaa. En pidä uuden asunnon valkoisista seinistä joihin ei uskalla taulua seinälle aluksi laittaa, ettei pilaa mitään. Ehkä rakennuksen muuttuminen kodiksikin vaatii dialogia.

Elokuvien sijaan rakennuksia

Vielä pari pysäyttävää ajatusta kirjasta joka leffafanille kääntyikin merkityskellisemmäksi sen arkkitehtuurin osalta.

”Rakentaminen on toiveikasta, koska sen on pakko olla. Pommisuojakin rakennetaan siinä toivossa, että sillä on merkitystä.”

”Keskitysleirit rakennetaan samoin kuin stadionit ja hotellit, kertojaääni sanoo, urakoitsijoilla, tarjouksilla ja arvioilla. Arkkitehdit rauhallisesti suunnittelivat portit, joista kuljettaisiin vain kerran.”

”Vaikka rakentaminen katsoo tulevaan, meitä ympäröivä arkkitehtuuri on menneisyydestä.”

Kaikenkaikkiaan Kajasteen kirjasta ei jää elokuvien osalta samanlainen halu, kuin vaikka Kallion kirjoista, että kaiken tahtoisi nähdä ja kokea. Päinvastoin pääosin tunteet ovat synkkiä, syviä ja kolkkojakin totuuksia joista haluaa imea jotakin itselleen ja käyttää sen paremmin. Ja nyt ympärillä olevia rakennuksia alkaa katsella entistä kiinnostuneemmin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *