Sovituskopissa

Olen huomannut että shoppailu on parasta itsekseen.

Ei sillä että sitä tulisi tehtyä enää kovinkaan usein tai sanan siinä merkityskessä josta tulee mieleen teinileffojen käsikynkkäkauppakeskuskierrokset ja kyynärpäihin asti paperikassitetut kädet. (Niin, teinileffoissa ei koskaan, ei edes vuosituhannen vaihteessa, roikkunut muovikasseja. Kyseessä oli ehkä viesti kalliimpien ja laadukkaiden kauppojen kasseista.) Ehkä tämä aika on mennyt ohi.

Mutta joskus olisi mukava löytää itselleen ”jotakin kivaa” yllättäen. Heräteostos ei ole enää yleensä hutiostos. Siksi kaupoilla on toisinaan mukava pistäytyä. Ei alennusmyyntien aikaan, ne on parasta hoitaa kotoa. Mutta kevään valon kurkistellessa vaatekaapin synkkyyteen tai kevyiden kesävaatteiden ennustaessa palelun uhkaa ja pitää ryhdistäytyä loman jälkeen arkeen, on pieni päivitys hyvästä.

Ja olen tullut siihen tulokseen etten pääosin voi sietää, että joku roikkuu sovituskopin verhossa. Minulla on ystävä jonka kanssa en enää tahtoisi ostoskierrokselle, sillä hänellä on huomaamattaan tapa siinä vaiheessa kun olen vasta vetämässä vaatetta ylleni, kysyä onko jo valmista. Ja sitten kun lopulta olen valmis ja tulen ulos sovituskopista, en ehdi oikaista vaatetta ja katsahtaa peiliin kun hän jo kertoo mielipiteensä.

En osaa sanoa, että se on ärsyttävää etten ehdi omaa mielipidettäni muodostaa kun hän on kertonut omansa. Ettei tämä vaate ole hänelle vaan sille joka sitä sovittaa. Ettei aina välitön rehellinen palaute ole mitä tarvitaan , vain silloin kun kysytään. Muuten on hyvä asettua jonnekin välimaaston kentälle jossa kehuu värejä tai käyttää vaikka turvallista ”se on ihan sun näkönen” fraasia.

Siksi shoppailen mieluummin ihan itsekseni.