Sunnuntait

Treenit alkavat yhdeltätoista mutta en kiirehdi. Tuntuu että kehoni liikkuu hitaasti, kuuntelee herkästi painovoiman kutsua vastaten siihen. Nämä ovat niitä aamuja kun sohvaan ilmestyy kuoppa. Annan itselleni luvan kulkea juuri siinä tahdissa kuin tuntuu.

Toisinaan kun joku lehden artikkeli kertoo esimerkiksi siitä kuinka Manuela Bosco syö aina sen mukaan mitä keho tahtoo, seitsemän banaania päivässä tai aamupalaksi jäätelöä, ja pysyy sivumennen sanoen kuosissa, ajattelen että voi huuhaa.

Toisinaan ymmärrän mitä keho ja mieli puhuu. Koko viikko yhtä haipakkaa. Edellispäivä aina valmistelua tulevaan. Pakkaa treenivaatteet, pue jotakin museoon kelpaavaa, jaksanko mennä siihen tapaamiseen, käy kaupassa tulomatkalla. Perjantaiaamuna lähdin kassit kainalossa kohti työpäivää, työpaikan virkistysiltaa ja hotelliyötä sekä tyttöjen lauantaipäivää.

Sunnuntaina olin ensimmäistä kertaa viikolla itsekseni. Istuin alas ja luin kirjan loppuun. Prinsessapuuro kiehui hellalla ja kun oli mannaryynien aika, hämmensin keitosta keltaisen keittiöjakkaran päällä nenä kiinni kirjassa ja käsi taikinakaapimella puurossa.

Sunnuntaisin valtaa väistämättä se ajatus, että viikonloppu oli ohi ja työviikko alkaa. Joissakin seinäkalentereissa sunnuntait eivät olekaan lauantain jatkona ja viikon viimeisenä. Aloittavat ikään kuin koko viikon. Ehkä tulisikin ajatella niin, että tämä on se tulevaan viikkoon valmisteleva päivä jolloin voi rauhassa pestä pyykkiä ja koota ajatuksia. Ei niinkään, että se on väkisin idettävä kiinni viikonlopun vapaapäivissä eikä saa ajatella töitä, ei vielä töitä ja arkea. Käy lenkillä, ei sen takia että yrittäisi viimeistellä vähälle jääneen liikunnan viimeisenä päivänä, vaan niin että aloittaa viikon liikunnalla.

Sitten voi maanantaina ajatella, että viikkohan on jo hyvää tovia ollut menossa.