Takaisin. Töihin. Rutiineihin.
Näen unta, nyt olen jo menettänyt muistikuvan siitä mitä. Valkokangas on jo pimeä, verhot vedetty eteen. Näytös katoaa lopullisesti. Joku unessa oli. Tuttu vai itse luotu, siellä kuitenkin täysin luonnollinen, sitä en saa enää kiinni vaikka jotakin tuntumaa, tunnetta unen kirkkaasta kohdasta vielä on.
Kello soi. Olen siis jossakin niissä unen kerroksissa joista on helppoa herätä. Vanha, vuosien tapa, reagoi heti. Torkuta. 3 minuuttia. Laitan silmät kiinni, mutta näin ensimmäisinä aamuina aina lomalta palatessa herääminen on helppoa. Keho on vielä lomamoodissa, ei tajua että tämä toistuu pian joka arkiaamu. Vahdin silmänraosta ettei torkku ehdi soida. Toisella puolella petiä ei kuuluu hyvin selkeä ”riittäiskö?” vailla unisen painunutta ääntä.
Minä en herää toisten torkkuihin, tai jos herään, ei ole niin justiinsa. En ole niin tarkka jopa kymmenestä minuutista kuin hän. Hän joka illalla pyysi selän hipsutusta ja kun kysyin mistä sellaista on ansaittu kirjani takaa, hän vastaa sykkyrällä ”enkö ole ansainnut olemalla minä” niin hellyyttävästi, että se todella riittää. Aamuisin hänestä harvoin saa hellyyttävää.
Selaan puhelinta, pienen pieni virhe. Huomaan että on jo 10 minuuttia siitä kun kello soi. Aamulla se aika vastaa kiireettömän aamun vähintään kolminkertaista aikaa.
On kylmä, suljen yön auki olleen parvekkeen oven pimennysverhojen välistä. Astelen tottuneesti sängyn päätyyn lattialle vedettyjen päiväpeittojen ja samettityynyjen yli. Kylpyhuoneessa vedän aamutakin ylleni. Ehdin ajatella ennen lämmintä palttoota, että on aika julmaa vanhemmilta (kohdistin tosin ajatukseni suoraan vain äitiin) tuoda lapsi tähän maailmaan jossa pitää herätä kylmään maailmaan kerta toisensa jälkeen.
Minulla on poikkeuksellisen paljon aikaa, mutta ei yhtään liikaa. Avaan uuden ripsivärin, etsin puteleita. Päänahkaa kuivaa, rauhoitan sitä nokallisella pullolla kylmää geelimäistä ainetta. Pesen kielenkin ja mietin onko aivan normaalia, että se on reunoiltaan arka. Minkälainen otus, kuin merieläin, merimakkara, nystyräinen lihasolio, se on. Hammashelmiluolassaan. Haaveilen opinnoista joissa tuo elin olisi suuressa roolissa. Pystynkö siihen, otanko riskin.
Viikkojen aikana rutiini ei katoa. Käsi toimii aivan samoin kuin aina. Oikea silmä, vasen silmä. Voide, irtopuuteri. Kulmakynä. Käsi etsii sivellintä aurinkopuuterille enkä heti keksi minne sen siirsin meikkipussista. Löydän toisen, poski ja käsi tunnistavat ettei se ole se sama kuin yleensä. Tämäkin viikkojen takaa. Kuumemittari piippaa. Yritän opetella sen lisäämistä rutiiniin. Etsisipä käsi senkin yhtä automaattisesti kuin siveltimen, hammasharjan, vanulaput.
Olen varannut vaatteet valmiiksi. Varannut upouudet, reiättömät ja pehmeät sukkahousut. Tekisinpä aina niin. Myös tulevina aamuina. Nousisinpa aina heti kun kello soi.
On kuitenkin rauhallinen aamu, enkä lähde viime tingassa. On ihana sumuinen, äänetön aamu. Kukaan ei kitkuta trampoliinia, itke vielä. Mieleeni tipahtele asioita, kun loman loppumisen alkaa ymmärtää. En mennyt kertaakaan lounaalle tuonne kahvilaan. En tehnyt sitä jäätelöä. En asetellut pajukeppejä takapihalle. En päässyt kesäteatteriin. En kirjoittanut matkakirjaa kesän 2006 reissusta, siitä johon minulla on kassillinen krääsää jotka kuljettavat taas Amsterdamiin, Calaisiin, Veronaan.
Niin, en tehnyt kaikkea tuota. Kävin Turussa ja Kokkolassa, ystävän uudessa kodissa Joutsenossa ja tietenkin Itä-Suomessa. Tein sitruuna-kookosjäädykettä. Olin Loviisassa brunssilla, aloitin loman Suomenlinnassa ja ihanassa helteessä. Kävin tapaamassa hoivakotiin muuttanutta mummoa. Luin kirjoja ja retkotin keittiön matolla. Kävin Knehtilän tilapuodissa ja kahvilassa. Uin rotkolaakson lammessa, tutussa järvessä, meressä. Katsoin kaikki Karate Kid -elokuvat ja The Great Pottery Throwdownin tuotantokaudet.
En tehnyt niitä, mutta tein jotain muuta. Pohdin taas myös sitä mikä minusta tulikaan isona ja vieläkö ehtii.
Junaan menijöitä on kamalan paljon. Mielestäni. Kevääseen verrattuna. En ole moneen viikkoon kulkenut tätä reittiä joka on työmatka. Haaveilen että voisi tehdä osittain etätöitä, en tahtoisi kokonaan luopua tästä rutinoituneesta aamuriitistä. Menen ja tulen, selkeyttävät päivää.
Ensimmäinen työpäivä, jälleen sama paikka, mutta toisaalta ei yhtään tiedä mitä on tapahtunut. Nyt keskityn vielä siihen, että ulkona on upeaa usvaa peltojen yllä.
Tervetuloa rutiinit.
Saisiko aamukahvia.