Talonpoikaisrokokoota, aittoja ja rotkoja

Päivän sanamme on orinoro.

Se kuuluu samaan sanakoppaan kuin hanami, Murakami, ikebana.. Muttei sijaitse Japanissa vaan Leppävirralla. Siellä missä uitiin kylpylän kloorivedestä silmät punaisiksi ja pyrittiin pysymään hilpeänä vaivaantumisesta huolimatta, kun morsiankokelasta käytettiin Hunksien esityksessä. Ja nämä eivät olleet samalla kerralla.

Kuinka monta kertaa olen hanakasti halunnut nähdä jotakin uutta ja jännittävää. Laantumaton ihastuminen puutaloaloalueisiin ja mitä pienempiinkin nähtävyyksiin on etu, mutta toisinaan pöhköä. Kuinka jaksan ihastua kerta toisensa jälkeen pellon reunamilla kohoavasta aitasta, koristeellisista huviloista joissa kuulee taftihameen kohinaa ja luonnon pienistä ihmeistä. Lappeenrannasta jäi tänä kesänä kokematta vielä Salpalinja. Parikkalassa vierailimme patsaspuiston satojen sammaloituvien joogien luona, josko tänä syksynä vielä sinne Hollolan Kiikun lähteelle.

Sitten huomaan lukevani kirjaa suuren kauniin talon pihalla jonka lakanat ovat aina silitetty, piha moiteeton ja kukkia täynnä. Aamupalapöydässä on aina vaikka mitä eikä vatsa ehdi kurista nälkää. Huonekalut ovat talonpoikaisrokokoota ja yläkerrassa todellakin kahisevat taftimekot hengareissaan. Olen ollut täällä lapsesta saakka ja välillä unohdan, että maksan näin hienoista puitteista, mutta en saa läheskään niin yksilöllistä palvelua ja halauksia kuin nyt.

Ja sitten tallustellen pellon laidassa ja otan heinäpellosta yökasteen kuvia. Itikat syövät eikä tähtiä tai Neowise -komeettaa näy. Mutta punainen hirsiaitta, seiniä kipuavat kellokukat ja maatilamiljöö ovat kuin matkailuesitteessä. Tämäkin seutu on käynyt tutuksi jo lapsena. Saan aina kuulla kuinka olin mukana juoksemassa sadettajan ympärillä kasvavaa ruohikkoa löllöksi. Leikkimökkiin suunniteltiin kovasti toista kerrosta (onko kukaan koskaan saanut kaksikerroksista leikkimökkiä?) ja pieni kynsilakka pullo tipahti Pieni Merenneito -kuvioisen hupparin kengurutaskusta viljan keskelle. Ja näitä aittoja ajan satoja kilometrejä ihailemaan vaikka olen kasvanut aivan vieressä hirsi kerrallaan.

Ja nyt menen katsomaan yhtä Savon ihmettä. Orinoron rotkoa jota suurempia on, mutta vähentääkö se kokemusta ja reissupuuhia vaikka onkin? Sielläkin on varmasti itikoita ja emme ole ainoita. Matkaa kertyy taas kolmisensataa kilometriä päivään yhden rotkon takia.

Ja yhden sunnuntaipäivän joka saattaa jäädä mieleen syystä tai toisesta. Ainakin yhdessä olosta ja liikkeellä pysymisestä. On aikansa nähdä lähelle ja on aikana liikkua ettei..sammaloidu?