Tämän kirjan aloitin kolmannen kerran. Miksi?

Niin. Miksi? Maailma on täynnä kirjoja joten miksi yrittää kun samalla rivillä on monia muitakin vaihtoehtoja.

Jotkut kirjat vaativat oikeanlaisen lukijan. Siksi siirrän ne eteenpäin. Nostan pihakirppiksellä viltin reunalle eurolla helposti mukaan tarttuvaksi. Tai palautan lainatut kirjastoon sivuja vähän kulutettuina uusille sormille käänneltäväksi.

Jotkut kirjat vaativat paikkaa missä lukea. Paikkaa fyysisesti tai vuodenkierrossa. Kesäisin luen salapoliisiromaaneja ja kaivan Jalna -kirjasarjan osia. Syksyisin kouluun paluun vuoksi hakeudun Harry Pottereihin. Vuoden alussa luen kirjoja, joissa keskitytään hengittämiseen ja säästämiseen, niitä jotka löytyvät elämäntaitokirjojen osastolta. Lomareissuilla hotellin aulaan jätetystä valikoimasta on helppoa valita Tuija Lehtistä jonka kirjat ovat luotettavan ennalta arvattavia jolloin muutaman sivun kirittäminen viimeisellä aamupalalla ei tuota harmia.

Ja jotkut kirjat vaativat tietyn ajan. Kuten tämänhetkinen kirja joka on ollut keskeneräinen jo vuosien takaa. Olen aloittanut Dinan kirjan nyt kolmannen kirjan. Vaikutuin kirjasta tehdystä elokuvasta nähtyäni sen teatterissa niin paljon, että tilasin kirjan äidin tunnuksilla kirjakerhosta (ihan luvallisesti). Elokuvan päähenkilö, alkuvoimainen Pohjolan Lumikki, raju ja tahdonvoimainen oli vetovoimainen.

Kuu lähetti säteitään ikkunaluukkujen läpi ja tarkkaili maholla silmällään Jacobin kohtaloa.

Jostakin syystä en halunnut koskaan siirtää kirjaa euron hintalapun alle ja päästää menemään. Tiesin kirjan majailevan yhdessä laatikoista alakerran varastossa ja yhtäkkiä aika ja mielentila sopi tälle kirjalle. Kirjanmerkki sivulla neljäkymmentä ja jotakin. Siirryin jälleen alkuun, enkä muistanut että olisin koskaan varsinaisesti lukenut riviäkään.

Nyt vasta ymmärrän kuinka eksynyt, tuuliajolle päästetty, raivostuttava ja selviytyjä Dina oli. Näin luultavasti valkokankaalla hämmentävän voimakkaan naishahmon jota tarkastella. Olin tuolloin vielä enemmän tyttö kuin nainen, siirtymävaiheessa.

Herbjørg Wassmon tyyli kirjoittaa on ihana. Dina muistuttaa kirjassa sitä hahmoa jonka muistan valkokankaalta. Tyttöä joka vahingossa aiheutti äitinsä kuoleman ja jää selviytymään siitä yksin isän ollessa hänelle vain fyysisesti läsnä. Silti häneltä odotetaan tapoja joita kukaan ei ole opettanut. Tuuliajolle päästetty ilman aluksen hallintataitoja, mutta joka ohjaa purttaan jäätävässä tuulessa tukka silmillä. Ja lopulta vailla ihmistä jolta saada rakkautta jolle vastata.