Tässä kuussa kirjoitan lapsettomuudesta
Tänään minulla ei ole juuri sanoja. On kuukauden toinen päivä, kirjoitan kaksitoista postausta kuussa, en siksi että olisin pedantti vaan siksi että kohdallani saamattomuus on usein väkevämpää kuin halu. Tästä voisin syyttää isääni, hänen lukemattomia keskenjääneitä projektejä, kitaroita joilla ei ole opeteltu soittamaan, tatuointivälineitä jotka myytiin, mustia tusseja jotka kuivuivat, mutta toisten niskoille omien haasteiden syytäminen ei auta. Kirjoitan kakkosilla ja kuukaudessa päiviä joissa on tuo luku, on tusina. Tänään. Ensi viikon perjantaina. Ja sitten loppukuusta kymmenen.
Kakkosen pitäisi olla onnenlukuni. Olen joskus päättänyt sen niin, koska kakkonen ei ole koskaan yksin. Nyt näyttää, että tuo keksimäni onnenluku on myös epäonnenlukuni.
Sain kuulla tänään, että työkaverini on viime yönä saanut tyttären. Hän on laittanut ripsivärien laiton jälkeen kuvia. Hän näyttää kaksikymmenvuotiaan freesiltä, kuulen sanottavan. Yritän keskittyä johonkin tehtävään kovasti, etten vaikuttaisi epäkohteliaalta, kun en riennä mussuttamaan kuvalle.
Muutama päivä sitten huomasin lähikauppamme poistohyllyssä puoleen hintaan sikin sokin hammastahnaa, joulumarmeladia, tamponeja ja digitaalisia raskaustestejä. Mietin tovin montako testiä kehtaan ostaa ja miltä ostokseni näyttävät, kun ostan sekä tamponit että raskaustestit. Että hehheh. Jos ei tule vauvaa niin sitten tarvitaan tulppa. Ei oikeasti kukaan niin ajattele, keksin sen päästäni nöyryyttääkseni itseäni liikaa ja tehdäkseni luonnollisista asioista vaikeita. Järjellä ajateltuna en keksi mitä noloa on siinä, että haluaa lapsia.
Työpäivän jälkeen huomaan, etten tarvitse testejä vaan niitä toisia. Ensin ei tunnu miltään. Vaikka kuukausien kuluessa olen oppinut väärin tulkitsemaan oireitani liian toiveikkaana, tiedän tarkkaan kuinka tunneskaala tulee nyt menemään. Kotimatka tuntuu pitenevän mitä lähemmäksi pääsen. Annan periksi vastatuulelle, olen muutenkin jo niin väsynyt, että talutan ylämäet. Annan muiden mennä ohi. En jaksa kiristellä kaulalihaksiani ponnistuksissa ja muistutella hartioitani nousemasta. Puolet matkasta mennyt. Enää alle kuusi kilometriä. Vielä kaksi kilometriä. Tuntuu kuin en olisi vielä lähtenyt edes työpaikan edestä vaan olen yhä ensimmäisissä punaisissa valoissa.
Viimeisessä mäessä, jonka myös talutan, näen perheen. Nuoren äidin joka kiipeää jyrhkähköä kalliota kahden lapsen kanssa, isä tulee vaikeannäköisesti perässä kolmannen kanssa. Isä riuhtoo vaunuja, ovat valinneet varmaankin oikoreitin. Siinä vaiheessa tunnottomuudessa liikahtaa ja äänikirja, Tove Janssonin kesäkirja, on loppunut. Pyörää pysäköidessä jo maistan suupielessä suolaa. Kyyneleet huuhtoutuvat suihkun viemäristä alas vanuttuneiden hiustukkojen ohi muuhun vesimassaan, eikä pisaroita enää erota pesuvedestä.
Tänään annan itseni olla surullinen, kysyn samoja kysymyksiä taas kerran. Mikä minussa on vikana. Mitä olen tehnyt väärin. Tätäkö elämä tulee olemaan ja pääseekö tästä koskaan yli.
Tässä kuussa kirjoitan lapsettomuudesta.
Vaikka teemavalikossa ei olekaan lapsettomuuteen liittyviä sanoja vaan ainoastaan ”raskaus ja synnyttäminen”, ”lapset” tai ”vanhemmuus”. Pixabayn kuvakokoelmassa sanalla ”childlessness” löytyy vain kaksi kuvaa.
Laitan kuvan aamusta kun peltojen yllä oli sumua ja ihastuttavat pilvet. Tummia ja vaaleita sävyjä.